Kesä meni taas niin että vilahti. Hiirenkorvat heiluivat, omena kukki, lehdet vihersivät ensin vaaleina, sitten tummempina, marjat ilmestyivät pensaisiin ja omenat puihin. Sadetta tuli viikosta toiseen enemmän kuin tarpeeksi.
En voi väittää, että kesä olisi omalla kohdallani ollut poikkeuksellisen ansiokas. Kirjoittamisrintamalla ei tapahtunut paljonkaan mainitsemisen arvoista. Annoin yhden lehtihaastattelun, tein taustatutkimusta seuraavaan romaaniin, kirjoitin muutaman luvun ja suunnittelin tulevia kirjoitusprojekteja.
Romaanin kirjoittaminen on hidasta puuhaa. Ensin imetään tietoa eri lähteistä, rakennetaan maailma ja luonnostellaan tarinan lähtökohdat. Sitten puurretaan raakakäsikirjoitus kasaan lause lauseelta ja luku luvulta. Lopuksi hakataan käsikirjoitus moneen kertaan uusiksi, kunnes se kelpaa julkaistavaksi. Näin siis ainakin minun kirjoittamiseni; joku toinen saattaa väsätä romaaninsa nopeammin ja vaivattomammin.
Hitaus on harmillista. Kirjoitusideoita hyökkää kimppuun joka suunnasta, mutta niistä vain promillen murto-osa voi päästä kirjaksi asti. Vaatii paljon tahdonvoimaa työntää ylimääräiset ideat aivojen takahuoneeseen ja keskittyä siihen yhteen, joka kulloinkin on työn alla.
Tällä hetkellä kolme tai neljä kirjoitusprojektiani vaikuttaa sellaisilta, että niistä tulee vielä kirjoja. Historiallisia romaaneja ilmestynee ainakin yksi. Sen jälkeen saatan eksyä johonkin toiseen genreen, mutta historiallinen näkökulma ei unohdu. Psykologinen trilleri ja tulevaisuudenkuvaromaani koputtelevat takahuoneen ovea. Toisinaan ne suorastaan ryskyttävät. Yritän sulkea korvani niiden vaatimuksilta vielä joksikin aikaa.
Tunnen velvollisuutta tarinoitani kohtaan. Ne seisovat rivissä, osoittavat minua sormella ja odottavat vuoroaan. Ne vaativat päästä pian ulos. Iloitsen, kun saan auttaa tarinani vähä vähältä vapauteen.
Lauri Eirolan pöytälaatikko 
Kiva lukea kesäkuulumisia
TykkääLiked by 1 henkilö