Harmegiddon matka kirjaksi

Aiemmassa blogipäivityksessä kerroin, kuinka ensimmäinen romaanini Assurin kehrä päätyi kirjaksi. Olen kuullut ja lukenut, että monet kirjailijanalut purkavat esikoisteokseen koko sielunsa. Itse hieman himmailin ja säästin parhaat palat mahdollisiin jatko-osiin.

Jälkikäteen ratkaisuni vähän harmittaa. Esikoinen on se kirja, joka saa huomiota kuin itsestään. Myöhempiä teoksia on vaikeampi saada esille samalla tavalla. Mutta tämän opin vasta myöhemmin.

Media oli kiinnostunut Assurin kehrästä jo ennen sen ilmestymistä. Romaani nostettiin esiin sanomalehtien lukusuosituksissa ja sain kutsuja haastatteluihin ja kirjatapahtumiin. Toimittajille lähetetty ennakkokappale teki tehtävänsä.

Minut kutsuttiin Keskisuomalainen-lehden haastatteluun tammikuun kovimpien pakkasten aikaan. Lähdin haastatteluun hyvissä ajoin kotoani polkupyörällä, mutta jäätynyt pyörä hajosi aivan alkumatkasta. Jouduin juoksemaan lehtitalolle ja saavuin perille hengästyneenä. Kuvaaja räpsi saman tien kuvat hikisestä, vaaleanpunaisesta naamastani. Varsinainen haastattelu meni kuitenkin ihan mallikkaasti ja sain ensimmäisen kosketukseni meedian edustajiin.

Assurin kehrän ilmestymisen jälkeen sain esiintyä erilaisissa kirjatapahtumissa, myyntitilaisuuksissa, kirjamessuilla ja lehti- ja televisiohaastatteluissa. Kirja-arvioita tuli kohtalaisen runsaasti niin sanomalehtiin kuin blogeihin. Moni innokas lukija arvioi Assurin kehrää Suuren suomalaisen kirjakerhon jäsenpaneelissa ja pätkä kirjasta luettiin Yleisradion päivän mietelauseena.

 

Aloin elätellä ajatusta, että ehkä sitä voisi jatkoakin kirjoittaa. Tapasimme kustannustoimittajan kanssa ja luonnostelimme yhdessä seuraavan romaanin aihiota. Romaanista tulisi itsenäisempi kuin aiemmin olin ajatellut, niin ettei sen lukeminen vaatisi Assurin kehrän lukemista. Oli mukavaa suunnitella tekstiä, kun ammattiapua tuli alusta lähtien.

Harmegiddo sai nimensä jo ideoimisen alkumetreillä. Nimi juontuu heprean kielestä ja merkitsee Megiddon vuorta, joka on yksi romaanin tapahtumapaikoista. Samalla se viittaa Raamatussa mainittuun Harmageddonin taisteluun, hyvän ja pahan viimeiseen suureen yhteenottoon maailman lopussa.

Suunnittelua seurasi taustatutkimusvaihe. Perehdyin kirjojen kautta muinaisen Jerusalemin elämään, aramealaiseen kulttuuriin ja Urartun vuorimaisemiin. Kävin British Museumissa eläytymässä Assyrian veistosten ja reliefien kuvaamaan maailmaan. Tein muistiinpanoja, otin valokuvia ja kehitin tarinaa yhä pidemmälle ja syvemmälle.

Kun kertomuksen ääriviivat oli hahmoteltu ja taustat selvitetty, ryhdyin kirjoittamaan. Kasasin raakakäsikirjoitusta vuoden verran, keväästä 2015 kevääseen 2016. Sen jälkeen aloin editoida käsikirjoitusta yhdessä kustannustoimittajan kanssa.

Raakakäsikirjoitus oli raaka sanan molemmissa merkityksissä. Väkivaltaisimpia kohtauksia piti silotella, koska assyrialaisen kulttuurin synkimmät piirteet olisivat liian absurdeja nykylukijalle. Henkilöhahmojen taustoja täytyi tuoda selkeämmin esiin, jotta ne eivät jäisi lukijan arvailujen varaan, ja kerronnan aukkoja oli tiivistettävä. Vähä vähältä epäpuhtaudet saatiin hiottua pois Harmegiddosta.

Valmis kirja ilmestyi helmikuussa 2017. Se oli monin tavoin parempi kuin edeltäjänsä, kypsempi, yhtenäisempi ja kieleltään rikkaampi. Tuntui, että olin saanut sanottua lähestulkoon sen mitä yritinkin.

 

Valitettavasti Harmegiddo on jäänyt mediassa vähälle huomiolle. Vain muutamassa maakuntalehdessä on ilmestynyt kirja-arvio ja blogosfäärissäkin on ollut hiljaista. Helsingin Sanomien arvio Assurin kehrästä oli kiittävä; tällä kertaa Hesarilta tuskin edes tulee arviota.

Huvenneen mediahuomion ongelma ei rajoitu vain Harmegiddoon. Kirjakritiikit ovat katoava taiteenlaji. Lehtien kulttuuritoimituksissa kiristetään vyötä, ja kirjan lukeminen ja arvioiminen vievät toimittajalta suhteellisen paljon aikaa.

Saan ensi vuoden keväällä rojaltitilitysten yhteydessä tietää, millainen Harmegiddon myynti on ollut. Todennäköisesti sitä myydään vähemmän kuin Assurin kehrää, vaikka se on romaanina korkealaatuisempi. Onneksi en kirjoita euronkuvat silmissäni.

Kävipä Harmegiddon kanssa niin tai näin, aion joka tapauksessa jatkaa kirjoittamista. Seuraavat kirjaideat kamppailevat aivoissani siitä, minkä niistä ehdin toteuttaa.

 

 

Advertisement

Maistiainen Assyria-syklistä

Nyt on tarjolla laadukasta luettavaa historiallisen proosan ystäville! Verkkopienoisromaani Niniven taistelu on ilmestynyt osoitteeseen niniventaistelu.wordpress.com

Niniven taistelu jatkaa siitä, mihin Assurin kehrä päättyi. Se kertoo Niniven piiritetystä kaupungista, sen piirittäjistä, puolustajista ja tavallisista kaupunkilaisista. Lukija saa yhden päivän ajan seurata sepän poikaa, kutojattaren tytärtä, kruununprinssiä ja sotapäällikköä, kun he valmistautuvat lopulliseen yhteenottoon kukin tahoillaan.

Niniven taistelu sopii sekä sellaisille lukijoille, jotka ovat lukeneet kirjojani, että uusille tuttavuuksille.

---

Niniven taistelun etusivulle

Ensimmäiseen lukuun

Assurin kehrän matka kirjaksi

Kerroin aiemmassa blogipäivityksessäni kahdeksasta hetkestä, jotka ohjasivat minua kirjoittajan uralle. Yhdeksäs hetki tuli kesällä 2014.

Päätin kesäkuussa kokeilla onneani ”Riistamaa”-nimisen, muinaiseen Assyriaan sijoittuvan romaanikäsikirjoituksen kanssa. Valitsin kuusi kirjakustantamoa, jotka julkaisivat ”Riistamaan” tyylisiä romaaneja. Kirjoitin lyhyen saatekirjeen, liitin sen käsikirjoituksen oheen ja lähetin kuusi pakettia eteenpäin.

Toivoin saavani romaanin Liken julkaisemaksi. Liken kirjat olivat usein tyyliltään rosoisia, rohkeita, rajuja ja kokeilevia. Kustantamon profiili oli nousussa. Sellaiset kirjailijat kuin Sofi Oksanen, Antti Tuomainen ja Asko Sahlberg olivat vastikään liittyneet Liken talliin.

Kirjekuoret lähtivät juhannuksen aikoihin, jolloin kustantamoissa oltiin lomilla. Siihen nähden vastauksia tuli yllättävän nopeasti. Muutaman viikon sisään pari kustantamoa ilmoitti olevansa kiinnostuneita. Kolmas ilmoitti, ettei käsikirjoitus sopinut sen kustannusohjelmaan. Muutamalta joutui odottamaan vastausta.

Tuntui mahtavalta, kun sain heinäkuun lopussa Liken suunnalta sähköpostiviestin, jossa ehdotettiin yhteistyötä. Ymmärsin hyvin, kuinka vaikeaa Suomessa on saada kaunokirjallisia tekstejä julkaistua. Olin erityisen iloinen, että romaanini pääsisi julki juuri Liken kautta.

Matkustin Helsinkiin elokuun alussa allekirjoittamaan kustannussopimuksen. Menin varmuuden vuoksi paikalle jo hyvissä ajoin, istuin auringonpaisteessa Sinebrychoffin puistossa ja fiilistelin kirjoittajaurani saamaa käännettä.

 

***

 

”Riistamaan” tarina ei tietenkään alkanut kustannuspäätöksestä vaan paljon aikaisemmin. Kirjoitin ensimmäisen Assyria-aiheisen romaanikäsikirjoituksen jo vuoden 2000 tienoilla ja lähetin sen kustantamoihin. Yksikään niistä ei tarttunut teinipojan tekstiin. Kirja-aihion piti kypsyä vielä 15 vuotta ennen kuin se oli valmis julkaistavaksi.

Hioin Assyria-eeposta vuosien mittaan. Päähäni, hajanaisiin muistiinpanoihin ja moniin eri käsikirjoituksiin hahmottui saaga, jonka kertominen kokonaan olisi vaatinut ainakin kymmenen täyspitkää romaania. Tekstirihmasto romahti oman massiivisuutensa alle. Seurasi vuosien kirjoitustauko.

Vierailin Pariisin Louvressa syksyllä 2011. Näin siellä veistoksen, joka esittää kuningas Gilgamešia likistämässä leijonaa rintaansa vasten. Veistos muistutti minua Babylonian prinssi Nebukadressarista murskaamassa assyrialaisia. Hetken kipinä palautti vanhat tarinaideat ajatuksiini ja aloin jälleen työstää niitä.

Kirjoitin uuden Assyria-romaanikäsikirjoituksen ja annoin sille nimen ”Käärmekahvainen miekka”. Nimi tuo mieleen miekkafantasian. Sitä teksti pitkälti olikin. Etsin Facebookissa koelukijoita historialliselle fantasiaromaanilleni, ja parikymmentä innokasta luki käsikirjoituksen. Heidän palautteensa ansiosta ”Käärmekahvaisesta miekasta” tuli ”Riistamaa”.

Gummerus ja Elisa järjestivät vuodenvaihteessa 2013–2014 kirjoituskilpailun kiinnostaville, omaäänisille romaanikäsikirjoituksille. Saamani palautteen ja uusien ideoiden pohjalta hioin ”Riistamaata” kilpailua varten. Käsikirjoitus ei voittanut kilpailua, mutta se oli taas askeleen lähempänä julkaisukelpoista – lähempänä kuin tuolloin arvasinkaan.

 

***

 

Keräsin tavarani Sinebrychoffin puiston nurmikolta ja lähdin kohti Liken taloa. Liken viehättävä puutalo sijaitsee Otavan kivilinnan sisäpihalla, Mauri Kunnaksen valtavan Väinämöisen soitto –seinämaalauksen vieressä. Tapasin siellä kustannustoimittajani, keskustelin romaanin julkaisemisesta ja allekirjoitin kustannussopimuksen.

Palasin kotiini Jyväskylään sopimus laukussani. Tiesin, että hupikirjoittamisen aika oli ohi ja varsinainen työ alkamassa. Historiallisen romaanini (työnimi ”Riistamaa”) oli määrä ilmestyä maaliskuussa 2015, joten aikataulu olisi tiivis.

Tulevan kirjan nimeksi vaihtui elokuun kuluessa Assurin kehrä. Romaanille kirjoitettiin esittelyteksti, sen kansikuvasta tehtiin alustava luonnos ja kirjaa varten hahmottelemaani karttaa paranneltiin. Kustannustoimittaja antoi minulle palautetta, jonka perusteella muokkasin tekstiä. Tein uuden version käsikirjoituksesta, sain palautteen siitä, tein taas uuden version, sain palautteen ja ryhdyin jälleen kirjoittamaan.

Päivät olivat melko pitkiä. Jouduin kirjoittamaan määrätietoisesti, suunnittelemaan kirjoittamistani ja varaamaan sille runsaasti aikaa. Työ, opiskelu ja sosiaalinen elämä jäivät vähemmälle huomiolle etenkin loppusyksystä, kun julkaisu lähestyi.

Talvella 2014–2015 käsikirjoitus taitettiin ja oikoluettiin. Minusta otettiin promokuvia, kirjan kannet viimeisteltiin ja sisuksen visuaalinen ilme hiottiin kuntoon. Sitten paketti lähetettiin kirjapainoon.

Assurin kehrän pehmeäkantinen, kirjailijan esipuheella varustettu ennakkokappale ilmestyi helmikuussa. Sitä ei ollut tarkoitettu myyntiin, vaan sen tehtävä oli toimia markkinoinnin tukena. Ennakkokappaletta lähetettiin muun muassa kirjakauppiaille, kriitikoille, toimittajille, bloggaajille ja kirjakerholaisille.

Kovakantinen Assurin kehrä pääsi kaupan hyllylle maaliskuussa. Olin nyt esikoiskirjailija, ja kirjoittajaurani oli muuttunut kirjailijauraksi.

 

Jätä kommentti tähän blogiartikkeliin 5. huhtikuuta 2017 mennessä ja osallistut arvontaan! Kommentoineiden kesken arvotaan kaksi kappaletta kovakantista, kirjailijan signeeraamaa Assurin kehrä -romaania. Jos voitat arvonnassa ja asut Suomessa, saat romaanin ilmaiseksi kotiosoitteeseen postitettuna.

Kommentointi tapahtuu seuraavalla tavalla: Sivun alareunassa on ”Vastaa” -laatikko, johon voit kirjoittaa haluamasi viestin. Kun klikkaat laatikkoa, näkyviin tulee ”Sähköpostiosoite”-rivi; kirjoita sähköpostiosoitteesi riville, niin osaan ottaa yhteyttä mikäli voitat arvonnassa. Kukaan muu ei näe sähköpostiosoitetta kuin sivuston ylläpitäjä eli minä.

 

ARVONTA ON PÄÄTTYNYT. ONNEA VOITTAJILLE!

 

 

Harmegiddo on ilmestynyt

Tänään on hyvä päivä, monella tavalla. Yksi päivän kohokohdista oli, kun postiljooni toi pahvilaatikon ovelle. Avasin laatikon ja löysin sen sisältä 20 uunituoretta kirjaa, Harmegiddon kirjailijakappaleet. Jännittävää!

En ole vielä avannut kirjaa, lähinnä fiilistellyt miltä se tuntuu esineenä kädessä. Painaa mukavasti muttei liikaa, kansikuva on tyylikäs, samoin kannen asettelu, kansipaperi tuntuu karhealta kädessä. Eiköhän sisältökin ole kohdillaan.

Oma tunnetila on ehkä jollain tapaa vielä hienompi kuin esikoisteoksen kohdalla. Toinen romaani kertoo, ettei ensimmäinen ollut mikään onnenkantamoinen. Tai ainakin niin voin itselleni uskotella.

Ulkona sataa lunta ja on kaunista. Tänään on oikein hyvä päivä.

 

 

Muinaisuus kiinnostaa 3: Savitauluja ja kivikuvia

Niniven, Assurin ja Kalahin kaupungit katosivat hiekan alle jo 2 500 vuotta sitten, mutta assyrialainen insinööritaito ei hävinnyt. Arkhimedeen ruuvi, jota käytetään veden nostamiseen, sai ehkä innoituksensa assyrialaisten keksinnöstä. Stephanie Dalley on esittänyt ajatuksen, että Niniven monikerroksisiin puutarhoihin nostettiin vettä valtavien pyörivien ruuvien avulla. Kenties legenda Babylonin riippuvista puutarhoista perustuu vesiruuveilla kasteltuihin viheralueisiin.

Keskustelua on herättänyt myös Kalahin raunioista löytynyt Nimrudin linssi, jonka käyttötarkoitusta on yritetty selittää eri tavoilla. Jotkut arvelevat, että lasista tehtyä linssiä käytettiin suurennuslasina pikkutarkoissa kaiverrustöissä. Toisten mukaan se oli osa suurempaa teleskooppia. Täytyy myöntää, että ajatus assyrialaisista tutkimassa kaukoputkella tähtitaivasta yli kaksi vuosituhatta ennen Galileo Galileita on huikea mielikuva, joskin ehkä epäuskottava.

Kuningas Assurbanipal kokosi valtakuntansa viisauden Niniven kirjastoihin 600-luvulla ennen ajanlaskun alkua. Niniven raunioista on löytynyt tuhansia savitauluja: kirjeitä, kertomuksia, ennustuksia, ylistyslauluja, lakeja ja kauppakirjoja. Savitauluissa välittyy eteenpäin myös assyrialaisten tietämys lääketieteestä, tähtitieteestä ja matematiikasta. Muinainen sivistys oli häkellyttävän laaja, vaikka vain pieni osa väestöstä pääsi nauttimaan siitä ja kehittämään sitä eteenpäin.

Pian Assurbanipalin kuoleman jälkeen Assyrian entiset alamaiset kääntyivät herrojaan vastaan. Mahtavat kaupungit hävitettiin tyystin, ja muistot suuresta valtakunnasta hämärtyivät vuosisatojen saatossa.

Kaupungit löytyivät uudestaan vasta 1800-luvulla, kun britit alkoivat kaivella Irakin rauniokumpuja. Britit ja muut eurooppalaiset ryöstivät mittaamattoman arvokkaat muinaisaarteet ja veivät ne museoihinsa. Siellä niitä voi edelleen käydä ihailemassa, Lontoossa, Pariisissa, Roomassa ja Berliinissä. Aika on rapistanut muinaisen Assyrian patsaita ja kohokuvia ja kuluttanut värit pois, mutta ne ovat silti oman aikansa veisto- ja kuvataiteen ihmeitä.

Assyrialainen taide tuntuu hämmästyttävän elävältä verrattuna mihin tahansa saman aikakauden taiteeseen. Erityisesti seinäreliefit eli seiniin kaiverretut kohokuvat vangitsevat katseen. Reliefien aiheet ovat usein raakoja kuvauksia sotaretkistä, mutta joukosta löytyy myös herkkiä kuvia luonnosta, eläimistä ja iloista elämää viettävistä ihmisistä. Niissäkin kuvissa, joissa viholliset polvistuvat valloittajien jalkojen juureen tai leijona saa metsästäjän nuolen selkäänsä, taiteilijan käsi näyttää ikään kuin säälineen sorrettua ja antaneen tälle ripauksen sielua. Ehkä taiteilija on jopa ollut alistetun puolella mutta jättänyt mielipiteensä vain hienovaraiseksi vihjaukseksi reliefin kiveen. Kenties haavoittuneissa leijonissa, jotka tekevät kuolemaa Assurbanipalin palatsin seinillä, näkyy jo aavistus lähestyvästä tuhosta.

Eurooppalaisten ryöstöretkestä Irakin rauniokummuille koitui jotain hyvääkin. Kun Isis-järjestö alkoi joitakin vuosia sitten riehua Irakin ja Syyrian alueella, se tuhosi ihmiselämien lisäksi myös historiallisia muistomerkkejä. Ne muinaisjäännökset, jotka oli viety Eurooppaan, olivat paremmassa turvassa kuin Niniven rauniot Mosulissa tai Palmyran kaupunki Syyriassa.

Irakista tuoduilla ja siellä yhä olevilla muinaismuistoilla on suuri merkitys. Savitaulut ja kivikuvat ovat osa alueen yhteistä historiaa ja koko ihmiskunnan kulttuuriperintöä. Ne tarjoavat mahdollisuuden kansojen väliseen keskusteluun. Menneisyyden vaaliminen ja sen ymmärtäminen auttavat ymmärtämään paitsi nykyhetkeä ja tulevaisuutta, myös kanssaihmistä ja hänen kokemustaan maailmasta.

 

Artikkelikuva: Gaselleja (British Museumissa)

Kakkoskuva: Haavoittunut leijona (niin ikään British Museumissa)

 

 

Muinaisuus kiinnostaa 2: Sankaritaruja ja synkkiä käänteitä

Kiinnostukseni muinaista Lähi-itää kohtaan juontuu niin kaukaa lapsuudestani, etten täysin hahmota kaikkia sen syitä. Jossain vaiheessa huomasin, että rautakautinen Assyria on kiehtova arvoitus: samaan aikaan sekä tieteen ja taiteen tyyssija että sotapropagandan, imperialismin ja ankaran kurin kyllästämä pakkoyhteiskunta. Vaikka sen lait, säännöt ja tavat ovat nykypäivän ihmiselle lähes käsittämättömiä, niissä piilee länsimaisen ajattelumaailman siemen. Assyrian vaikutus ja yhtäläisyydet nykyaikaan piilevät pintaa syvemmällä.

Yksi selvimmistä assyrialaisilta periytyneistä vaikutteista ovat myytit, varhaiset sankaritarinat joihin myöhempi kertomusperinne pohjautuu. Gilgameš-eepoksessa kuvataan, kuinka vedenpaisumus peittää maan ja vain Utnapištim-niminen mies perheineen ja tovereineen selviytyy suuressa laivassa. Taru muistuttaa Raamatun kertomusta Nooan arkista. Useissa muissakin Raamatun tarinoissa, kuten Jobin kirjassa, näkyy heijastuksia assyrialaisten ja babylonialaisten myyteistä.

Gilgameš-eepos rikkoo varhaisempien sankaritarujen kaavaa. Kuningas Gilgameš ei voimistaan huolimatta ole hyvä sankari vaan hirmuhallitsija, ja hänen täytyy käydä läpi monta koetusta ennen kuin hän voi hallita viisaasti. Kaikkine kokemuksineenkaan hän ei tyydy jumalten tuomioon vaan lähtee Utnapištimin luo selvittääkseen ikuisen elämän salaisuuden. Juomanlaskijatar Siduri moittii Gilgamešia tämän ponnisteluista:

”Gilgameš, mihinkä juokset?
Elämää, jota etsit, et löytävä ole.
Kun jumalat ihmiset loivat,
Osaksi ihmisten kuoleman soivat,
Ottivat itselleen käteensä elämän.”

(Gilgameš: Maailman vanhin sankaritaru, suomentanut Armas Salonen, WSOY 1980.)

Mitä pitemmälle assyrialais-babylonialainen sivistys kehittyi, sitä pessimistisempiä sävyjä kertomukset saivat. Vanhoille yleville tarinoille naurettiin, ja synkät käänteet estivät sankareita saavuttamasta haluamaansa. Erran ja Išumin runoelmassa jopa sotapropaganda käännetään päälaelleen. Sota ei enää olekaan ihailtavaa ja kunniakasta vaan aiheuttaa turhaa kärsimystä viattomille ihmisille.

Assyriasta jäi jälkeen muutakin kuin tarinoita. Päivityksen viimeisessä, kolmannessa osassa kerron assyrialaisten tieteestä ja taiteesta.

 

Kuva: Gilgameš rutistaa leijonaa rintaansa vasten (Louvren museossa)

 

 

Muinaisuus kiinnostaa

Elokuvateollisuus rakastaa antiikin Kreikkaa. Brad Pitt seikkailee Akhilleuksena, Colin Farrell heiluttelee vaaleita kutrejaan Aleksanteri Suurena ja Gerard Butler ärjyy persialaiset maanrakoon Spartan Leonidaana. Miehiset sankaritarut heräävät eloon, kun Henry Cavill ammuskelee taikajousella, Sam Worthington taistelee Medusaa vastaan ja Dwayne The Rock Johnson pullistelee lihaksiaan sotajoukkojen edessä.

Kirjakustantamojättiläiset ovat iskeneet silmänsä antiikin Rooman vaiheisiin, erityisesti tasavallan viimeisiin vuosiin. Niin Conn Iggulden (HarperCollinsin tallissa) kuin vastikään edesmennyt Colleen McCullough (muun muassa Simon & Schusterilla) ovat kirjoittaneet Rooman tasavallan romahduksesta. Myös moni muu kustantamo ja kirjailija on kääntänyt katseensa myöhäisantiikin tarinoihin.

On helppo ymmärtää, miksi antiikin suurvallat ovat suosittuja kirjojen ja elokuvien aiheita. Länsimainen kulttuuri on rakennettu kreikkalaisten ja roomalaisten laskemalle perustalle. Yhtymäkohtia nykyaikaan löytyy vaikka millä mitalla, ja niiden löytäminen on palkitsevaa niin lukijalle kuin kirjoittajalle. Monet länsikulttuurin piirteet muistuttavat Rooman tasavallan lopunaikaa: superrikkaiden valta kasvaa, demokraattiset instituutiot horjuvat ja vahvat populistiset johtajat keräävät suosiota.

Miksi sitten kirjoitan Assyriasta enkä vaikkapa Kreikasta tai Roomasta? Vastaan kysymykseen blogipäivityksen seuraavalla sivulla.

 

Artikkelikuva: Roomalaiset keisarinpäät tuijottelevat New Yorkin Metropolitan-museossa.

Toinen kuva: Tarusankari Herkules pelaa pesäpalloa Pariisin Louvressa.