Assurin kehrän matka kirjaksi

Kerroin aiemmassa blogipäivityksessäni kahdeksasta hetkestä, jotka ohjasivat minua kirjoittajan uralle. Yhdeksäs hetki tuli kesällä 2014.

Päätin kesäkuussa kokeilla onneani ”Riistamaa”-nimisen, muinaiseen Assyriaan sijoittuvan romaanikäsikirjoituksen kanssa. Valitsin kuusi kirjakustantamoa, jotka julkaisivat ”Riistamaan” tyylisiä romaaneja. Kirjoitin lyhyen saatekirjeen, liitin sen käsikirjoituksen oheen ja lähetin kuusi pakettia eteenpäin.

Toivoin saavani romaanin Liken julkaisemaksi. Liken kirjat olivat usein tyyliltään rosoisia, rohkeita, rajuja ja kokeilevia. Kustantamon profiili oli nousussa. Sellaiset kirjailijat kuin Sofi Oksanen, Antti Tuomainen ja Asko Sahlberg olivat vastikään liittyneet Liken talliin.

Kirjekuoret lähtivät juhannuksen aikoihin, jolloin kustantamoissa oltiin lomilla. Siihen nähden vastauksia tuli yllättävän nopeasti. Muutaman viikon sisään pari kustantamoa ilmoitti olevansa kiinnostuneita. Kolmas ilmoitti, ettei käsikirjoitus sopinut sen kustannusohjelmaan. Muutamalta joutui odottamaan vastausta.

Tuntui mahtavalta, kun sain heinäkuun lopussa Liken suunnalta sähköpostiviestin, jossa ehdotettiin yhteistyötä. Ymmärsin hyvin, kuinka vaikeaa Suomessa on saada kaunokirjallisia tekstejä julkaistua. Olin erityisen iloinen, että romaanini pääsisi julki juuri Liken kautta.

Matkustin Helsinkiin elokuun alussa allekirjoittamaan kustannussopimuksen. Menin varmuuden vuoksi paikalle jo hyvissä ajoin, istuin auringonpaisteessa Sinebrychoffin puistossa ja fiilistelin kirjoittajaurani saamaa käännettä.

 

***

 

”Riistamaan” tarina ei tietenkään alkanut kustannuspäätöksestä vaan paljon aikaisemmin. Kirjoitin ensimmäisen Assyria-aiheisen romaanikäsikirjoituksen jo vuoden 2000 tienoilla ja lähetin sen kustantamoihin. Yksikään niistä ei tarttunut teinipojan tekstiin. Kirja-aihion piti kypsyä vielä 15 vuotta ennen kuin se oli valmis julkaistavaksi.

Hioin Assyria-eeposta vuosien mittaan. Päähäni, hajanaisiin muistiinpanoihin ja moniin eri käsikirjoituksiin hahmottui saaga, jonka kertominen kokonaan olisi vaatinut ainakin kymmenen täyspitkää romaania. Tekstirihmasto romahti oman massiivisuutensa alle. Seurasi vuosien kirjoitustauko.

Vierailin Pariisin Louvressa syksyllä 2011. Näin siellä veistoksen, joka esittää kuningas Gilgamešia likistämässä leijonaa rintaansa vasten. Veistos muistutti minua Babylonian prinssi Nebukadressarista murskaamassa assyrialaisia. Hetken kipinä palautti vanhat tarinaideat ajatuksiini ja aloin jälleen työstää niitä.

Kirjoitin uuden Assyria-romaanikäsikirjoituksen ja annoin sille nimen ”Käärmekahvainen miekka”. Nimi tuo mieleen miekkafantasian. Sitä teksti pitkälti olikin. Etsin Facebookissa koelukijoita historialliselle fantasiaromaanilleni, ja parikymmentä innokasta luki käsikirjoituksen. Heidän palautteensa ansiosta ”Käärmekahvaisesta miekasta” tuli ”Riistamaa”.

Gummerus ja Elisa järjestivät vuodenvaihteessa 2013–2014 kirjoituskilpailun kiinnostaville, omaäänisille romaanikäsikirjoituksille. Saamani palautteen ja uusien ideoiden pohjalta hioin ”Riistamaata” kilpailua varten. Käsikirjoitus ei voittanut kilpailua, mutta se oli taas askeleen lähempänä julkaisukelpoista – lähempänä kuin tuolloin arvasinkaan.

 

***

 

Keräsin tavarani Sinebrychoffin puiston nurmikolta ja lähdin kohti Liken taloa. Liken viehättävä puutalo sijaitsee Otavan kivilinnan sisäpihalla, Mauri Kunnaksen valtavan Väinämöisen soitto –seinämaalauksen vieressä. Tapasin siellä kustannustoimittajani, keskustelin romaanin julkaisemisesta ja allekirjoitin kustannussopimuksen.

Palasin kotiini Jyväskylään sopimus laukussani. Tiesin, että hupikirjoittamisen aika oli ohi ja varsinainen työ alkamassa. Historiallisen romaanini (työnimi ”Riistamaa”) oli määrä ilmestyä maaliskuussa 2015, joten aikataulu olisi tiivis.

Tulevan kirjan nimeksi vaihtui elokuun kuluessa Assurin kehrä. Romaanille kirjoitettiin esittelyteksti, sen kansikuvasta tehtiin alustava luonnos ja kirjaa varten hahmottelemaani karttaa paranneltiin. Kustannustoimittaja antoi minulle palautetta, jonka perusteella muokkasin tekstiä. Tein uuden version käsikirjoituksesta, sain palautteen siitä, tein taas uuden version, sain palautteen ja ryhdyin jälleen kirjoittamaan.

Päivät olivat melko pitkiä. Jouduin kirjoittamaan määrätietoisesti, suunnittelemaan kirjoittamistani ja varaamaan sille runsaasti aikaa. Työ, opiskelu ja sosiaalinen elämä jäivät vähemmälle huomiolle etenkin loppusyksystä, kun julkaisu lähestyi.

Talvella 2014–2015 käsikirjoitus taitettiin ja oikoluettiin. Minusta otettiin promokuvia, kirjan kannet viimeisteltiin ja sisuksen visuaalinen ilme hiottiin kuntoon. Sitten paketti lähetettiin kirjapainoon.

Assurin kehrän pehmeäkantinen, kirjailijan esipuheella varustettu ennakkokappale ilmestyi helmikuussa. Sitä ei ollut tarkoitettu myyntiin, vaan sen tehtävä oli toimia markkinoinnin tukena. Ennakkokappaletta lähetettiin muun muassa kirjakauppiaille, kriitikoille, toimittajille, bloggaajille ja kirjakerholaisille.

Kovakantinen Assurin kehrä pääsi kaupan hyllylle maaliskuussa. Olin nyt esikoiskirjailija, ja kirjoittajaurani oli muuttunut kirjailijauraksi.

 

Jätä kommentti tähän blogiartikkeliin 5. huhtikuuta 2017 mennessä ja osallistut arvontaan! Kommentoineiden kesken arvotaan kaksi kappaletta kovakantista, kirjailijan signeeraamaa Assurin kehrä -romaania. Jos voitat arvonnassa ja asut Suomessa, saat romaanin ilmaiseksi kotiosoitteeseen postitettuna.

Kommentointi tapahtuu seuraavalla tavalla: Sivun alareunassa on ”Vastaa” -laatikko, johon voit kirjoittaa haluamasi viestin. Kun klikkaat laatikkoa, näkyviin tulee ”Sähköpostiosoite”-rivi; kirjoita sähköpostiosoitteesi riville, niin osaan ottaa yhteyttä mikäli voitat arvonnassa. Kukaan muu ei näe sähköpostiosoitetta kuin sivuston ylläpitäjä eli minä.

 

ARVONTA ON PÄÄTTYNYT. ONNEA VOITTAJILLE!

 

 

Advertisement

Kahdeksan hetkeä, jotka tekivät minusta kirjoittajan

Olen kirjoittanut tarinoita niin kauan kuin jaksan muistaa. Välillä olen tuottanut tekstiä aktiivisesti, toisinaan pitänyt pitkiäkin taukoja. Tarinan kertomisen into on vaikuttanut jatkuvasti taustalla, jopa kirjoittamiseni pimeinä kausina. Kerron nyt kahdeksan tapahtumaa, jotka ovat muovanneet minua kirjoittajana.

 

1. Ensimmäinen kirjaimeni

 

Istuin äitini vieressä keittiön pöydän ääressä. Piirtelin puuvärikynillä suttupaperiin samalla kun äiti kirjoitti kuulakärkikynällä kirjettä. En ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä äiti kirjoitti. Panin merkille pyöreän kirjaimen, sen joka näytti helpoimmalta piirtää, ja aloin piirrellä ympyröitä paperiini.

”Mitä kirjaimia tässä on?” kysyin äidiltä.

”Siinä on monta o-kirjainta”, äiti sanoi.

”Miten ne luetaan?” kysyin.

”Oo”, äiti vastasi.

”Ooooo”, luin tyytyväisenä ensimmäistä tekstiäni.

 

2. Pikku prinssi

 

Ennen kouluikää suosikkikirjani oli Antoine de Saint-Exupéryn Pikku prinssi. Se oli mielestäni hyvin kaunis kirja. Pidin erityisesti kohdasta, jossa Pikku prinssi kohtaa ketun, ja olin surullinen, kun prinssi ja kettu joutuivat eroon toisistaan.

Kirjoitin kirjan loppuun oman vaihtoehtoisen, vähemmän surullisen loppuni. En enää muista, mitä kirjoitin. Muistan vain, että kirjaimet olivat pikkupojan epävarmaa, kulmikasta käsialaa.

 

3. Taru sormusten herrasta

 

J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta ei ollut ensimmäinen iso kirja, jonka luin, mutta se oli eräs vaikuttavimmista. Tolkienin luoma maailma kiehtoi vieraudellaan ja yksityiskohtaisuudellaan.

Fantasiakirjojen lukeminen innosti minua kirjoittamaan omia pitkiä fantasiatarinoitani. Lähetin ala-asteen opettajan kehotuksesta yhden niistä kirjoituskilpailuun. Kilpailun aiheena oli moderni satu, mutta tarinani oli lähinnä imitaatio eeppisestä fantasiasta. Haltiat, kääpiöt ja taikamiekat eivät vakuuttaneet kilpailun tuomareita.

 

4. Assyria

Muinainen Assyria on kulkenut kanssani pitkään. Muistan jo ala-asteen historiankirjassa ihailleeni otetta Gilgameš-eepoksesta: ”Gilgameš, mihinkä juokset? Elämää, jota etsit, et löytävä ole. Kun jumalat ihmiset loivat, osaksi ihmisten kuoleman soivat.” (Armas Salosen käännös.)

Ihmettelin jo tuolloin, miksi Kreikka ja Rooma saivat historian tunneilla melkein kaiken huomion, mutta korkeakulttuurin syntyvaiheet ohitettiin nopeasti. En ole vieläkään keksinyt vastausta.

Yläasteella Assyria-innostukseni kasvoi. Luonnostelin ensimmäiset Assyria-aiheiset tarinani ehkä seitsemännellä luokalla. Nimet Dannu, Tukultu ja Asarja vilahtelivat jo näissä varhaisissa novelleissani. Yläasteen äidinkielen opettaja rohkaisi minua syventämään kirjoittamisharrastusta.

 

5. Loppusota

 

Lukioaikana hupikirjoittaminen jäi ja muut asiat alkoivat kiinnostaa enemmän. Lukion jälkeen päädyin opiskelemaan kauppatieteitä. En kuitenkaan tuntenut oloani kotoisaksi markkinoinnin ja itsensä brändäämisen luennoilla.

Kolmen vuoden kauppatiedeopintojen jälkeen suoritin asepalveluksen, jota olin lykännyt siihen asti. Armeijahommat sujuivat yllättävän mallikkaasti, päädyin komppanian varapäälliköksi ja komensin parhaimmillaan yli sataa varusmiestä. Kävin maanpuolustuskorkeakoulun pääsykokeissa ja pääsin sisään.

Armeijavuoden viimeinen harjoitus, loppusota, alkoi sekin varsin hyvin. Komppanian päällikkönä toimiva ammattiupseeri antoi minulle yhä enemmän vastuuta, kunnes sain eräässä tehtävässä johtaa komppaniaa itsenäisesti. Tehtävä meni kirjaimellisesti suohon: käskin autokuskini oikaista suon poikki ja auto jäi jumiin, olin myöhässä jakamassa käskyjä, annoin typeriä käskyjä joita en itse noudattanut, rikoin henkilökohtaisia varusteitani, hukkasin muutaman kuorma-auton, nolasin komppaniani kenraalin edessä ja niin edelleen.

Päätin, ettei sotilasura ollut minua varten. Päätökseen ei vaikuttanut pelkästään epäonnistumiseni loppusodassa vaan myös kasvava tunne sotimistouhujen järjettömyydestä. Olen näin jälkikäteen varsin tyytyväinen valintaani.

 

6. Ahaa-elämys

 

Armeijan jälkeen palasin kauppatieteiden pariin. Keväällä 2012 maisterin paperit olivat gradua ja paria kurssia vaille valmiit. Oli aika alkaa miettiä, mitä tekisin yliopiston jälkeen.

Yksi viimeisistä kursseistani alkoi parin tunnin luennolla Aalto-yliopiston Arkadia-rakennuksessa. Luennon puolivälissä oli lyhyt tauko, jonka aikana oli tarkoitus muodostaa ryhmät ryhmätöitä varten.

En ehtinyt ryhmän muodostamisen alkuvaiheeseen, koska minun oli käytävä vessassa. Kun palasin takaisin, olin myöhässä. Ryhmät oli tehty eikä myöhästyjälle ollut tilaa yhdessäkään ryhmässä. Asiaa ei auttanut, etten tuntenut juuri ketään koko kurssilta.

Kurssin opettaja pyysi ryhmättömiä seisomaan. Nousin ylös. Opettaja kehotti minua myymään itseäni jo muodostetuille ryhmille. Hän kysyi, mitä arvokasta osaan, että minut kannattaisi ottaa ylimääräiseksi jäseneksi johonkin ryhmään. Vastasin hieman häkeltyneenä, etten varmaan mitään.

Tajusin, ettei tämä ollut minun paikkani.

Hieman liioitellen voi sanoa, että armeijassa minusta tuli pasifisti ja kauppakorkeakoulussa humanisti.

Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulu. Kuva: Bengt Oberger / Wikimedia Commons.

 

7. Yleinen kertomakirjallisuus

 

Kävin monissa pääsykokeissa. Hain Tampereelle opiskelemaan journalistiikkaa ja Jyväskylään lukemaan englantia, historiaa ja kirjallisuutta. Löysin itselleni sopivan opiskelutekniikan, pääsykokeet menivät hyvin ja sain valita opiskelupaikkani. Lähdin Jyväskylään kirjallisuusopintojen pariin.

Kirjallisuuden opiskelussa minut yllätti opintojen teoreettisuus. Opiskelimme enemmän kirjallisuustiedettä kuin itse kirjoja. Tekstin lainalaisuuksien oppiminen avasi silmiäni sille, miten monenlaisia asioita lukemiseen, kirjoittamiseen ja kertomuksiin liittyy.

Muutamalla kurssilla päästiin lukemaan romaaneja. Yleinen kertomakirjallisuus -kurssilla luin ensimmäistä kertaa sellaiset klassikot kuin Umberto Econ Ruusun nimi, Virginia Woolfin Mrs. Dalloway ja Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri. Ne kehittivät käsitystäni siitä, millainen kirja voi parhaimmillaan olla.

Lukemani teokset innostivat taas kirjoittamaan. Kävin kirjoittajapiireissä, luin kirjoitusoppaita ja aloitin kirjoittamisen perusopinnot, jotka tosin jäivät yhteen kurssiin. Hakeuduin kirjoittamisen tutkimuksen maisteriopintoihin. Kehittelin vanhoja tarina-aihioitani, syvensin tuttuja henkilöhahmoja ja keksin uusia juonikuvioita.

 

8. Onnenpotku

Sain kauppatieteiden graduni valmiiksi ja tutkinnon hyväksyttyä keväällä 2014. Pian sen jälkeen opintotukeni lakkasi juoksemasta. Toisen maisterintutkinnon tekeminen osoittautui vaikeaksi ilman rahaa. Tein erilaisia töitä opintojen ohessa, useimmiten oman alani ulkopuolelta.

Onni kuitenkin potkaisi. Pääsin kustannustoimittajaharjoittelijaksi ensin Into Kustannukseen ja sitten Vastapainolle. Fiilis oli korkealla, kun ensimmäinen kustannustoimittamani kirja ilmestyi kaupan hyllylle.

Harjoittelujeni jälkeen olen toiminut freelance-kustannustoimittajana. Nautin, kun saan tehdä töitä kirjojen ja kirjailijoiden kanssa. Vaikka kustannustoimitan lähinnä tietokirjallisuutta, olen saanut työstäni paukkuja myös omaan proosakirjoittamiseen. Lisäksi olen oppinut jotain siitä, miten kirjamaailma toimii kulissien takana.

 

Yllätysmatka Roomaan

Viime viikonloppuna vaimoni kaappasi minut syntymäpäivälahjamatkalle. En osannut lainkaan arvata, mihin olimme menossa. Vielä Kööpenhaminan lentokentällä luulin, että määränpää olisi Tanskassa. Vasta kun nousimme seuraavaan koneeseen, tajusin että kohde olisi Rooma.

Olin kerran käynyt pikaisesti Roomassa, mutta en muistanut kaupungista juuri mitään. Tiesin toki jonkin verran Rooman historiasta. Tiesin myös, että Vatikaanin museoissa on laajat taiteen ja muinaisjäännösten kokoelmat. Suuntasimmekin heti ensimmäisenä päivänä Vatikaaniin ihailemaan taideaarteita.

Assyria-fanille yksi mielenkiintoisimmista museoista oli paavi Gregoriuksen Egyptiläinen museo. Noin kolmasosa museosta on omistettu assyrialaisille veistoksille, kirjoituksille, käyttöesineille ja seinäreliefien kappaleille. Oli hauska nähdä alkuperäisiä nuolenpäillä kirjoitettuja savitauluja ja sylinteritekstejä, joiden englanninkielisistä käännöksistä olen ammentanut aineksia romaaneihini.

Assyrialaisten sotapropaganda on vahvasti läsnä reliefien aihevalinnoissa. Kohokuvissa esitellään muun muassa sotilaiden voimaa ja hukkuvia vihollisia.

Vatikaanin museoissa riittäisi kiehtovaa nähtävää vaikka millä mitalla. Emme millään ehtineet kiertää niitä kaikkia. Esimerkiksi Pinacoteca ja Etruskimuseo jäivät ensi kertaan. Antiikin aikaisia kreikkalaisia ja roomalaisia veistoksia ihailimme vain hetken, mutta ne ennättivät silti tehdä vaikutuksen. Erityisesti käärmeiden kiusaama Laokoon poikineen herätti tunteita.

Museoiden kuuluisimmat kohteet lienevät Sikstuksen kappeli ja Rafaelin huoneet. Sikstuksen kappeli oli melkeinpä hupaisan täynnä turisteja. Vatikaanin turistimäärät ovat kuulemma kolminkertaistuneet nykyisen paavin aikana. Sikstuksen kappelin maalaukset, etenkin Michelangelon fresko Viimeinen tuomio, olivat toki vaikuttavia, mutta väenpaljous ja vihaiset vartijat hieman himmensivät taidenautintoa.

Rafaelin fresko Ateenan koulu Segnatura-huoneessa oli ehkä koko museovierailun pysäyttävin teos. Platon ja Aristoteles freskon keskellä huokuivat viisautta, ymmärrystä, sielujen yhteyttä ja ilmaisutaidon voimaa. Käsittämättömän pitkät ajanjaksot yhtäältä muinaisten filosofien ja Rafaelin ja toisaalta renessanssiajan ja nykypäivän välillä iskivät tajuntaan.

Vatikaanin tunnetuin nähtävyys on totta kai Pietarinkirkko, roomalaiskatolisen kirkon keskus ja maailman suurin uskonnollinen rakennus. Se on häkellyttävän mahtipontinen, täynnä maalaustaidetta ja veistoksia, kultaa ja marmoria. Yksittäiset taideteokset hukkuvat runsauteen. Pidin Pietarinkirkossa eniten sen kupolista avautuvasta näkymästä Rooman kaupunkiin.

Näimme Roomassa muitakin upeita kirkkoja. Yksi mahtavimmista oli Lateraanikirkko, joka ei juurikaan häviä Pietarinkirkolle prameudessa. Rooman keisari Konstantinus rakensi Lateraanin Pyhän Johanneksen kirkon 300-luvulla, ja se on yksi maailman vanhimpia kirkkoja. Antiikin jälkeen rakennus on kokenut monenlaisia muutoksia, joista merkittävimmät 1600- ja 1700-luvuilla.

Santa Maria del Popolon kirkosta löytyy eräitä maalaustaiteen helmistä. Caravaggion hämmästystä ja tuohtumustakin herättäneet kokeilut Pietarin ristiinnaulitseminen ja Paavalin kääntymys ovat kirkon hämärässä nurkassa. Turistilla on pari minuuttia aikaa ihailla tauluja ennen kuin seuraava turistiryhmä päästetään niiden luo.

Rafaelin suunnittelema ja koristelema sivukappeli on Santa Maria del Popolon kaunein osa. Se on omistettu Rafaelin taloudelliselle tukijalle, pankkiiri Chigille. Neitsyen syntymä, Sebastiano del Piombon alttarimaalaus, hallitsee kappelia.

Ennen kuin Pantheon oli Pyhän Marian kirkko (joka toinen Rooman kirkko on pyhitetty Marialle), se oli muinaisten roomalaisten temppeli. Konsuli Agrippa rakennutti Pantheonin vanhimman osan yli 2 000 vuotta sitten. Temppelin kuuluisin osa, valtava betonikupoli, ajoittuu Rooman keisari Hadrianuksen valtakaudelle noin vuoteen 120.

Pantheonin kupoli on maailman suurin raudoittamattomasta betonista rakennettu kupoli. Sen hämmästyttävä kestävyys perustuu tulivuorten tuhkasta muodostuneeseen tuffiin, joka betoniin sekoitettuna estää rakennuksen halkeamia leviämästä. Vielä nykyäänkään ei täysin ymmärretä, miten 43 metriä korkea ja leveä kupoli on pysynyt pystyssä vuosituhansien halki.

Muut antiikin aikaiset rakennukset eivät ole selviytyneet yhtä hyvin kuin Pantheon. Forum Romanum ja Palatinus-kukkula ovat täynnä muinaisraunioita. Jotkin niistä ovat säilyneet lähes alkuperäisen näköisinä, toisista on jäljellä vain muutama kivenmurikka.

Teimme Roomassa paljon muutakin kuin ihastelimme kirkkoja ja rauniokasoja. Söimme ravintoloissa, kävelimme katutoreilla ja istuskelimme Tiber-joen varressa. Maistoimme paikallista jäätelöä, teimme ostoksia ja eksyimme ihastuttaville pikkukaduille. Kävelimme kilometrikaupalla. Vaikka kotiinpaluusta on jo monta päivää, en ole vieläkään täysin palautunut matkasta.

Vaimoni valitsi matkakohteen hyvin. Sydämeni syttyi Roomalle, ja siellä on käytävä pian uudestaan!

 

 

30-vuotisajatuksia

Täytin viime viikolla 30 vuotta. Nyt on asiaankuuluvaa potea pientä ikäkriisiä. Tai ainakin pohtia, mihin kaikki ne vuodet menivät.

Fysiikasta ja matematiikasta kiinnostuneet kaverini muistavat usein mainita, että kuuluisat fyysikot ja matemaatikot tekevät suuret keksintönsä yllättävän nuorina. Kyseisten tieteiden kirkkaimmat tähdet syttyvät lähes poikkeuksetta ennen 30 vuoden ikää.

Yksi tunnetuimmista esimerkeistä on Albert Einstein. Hän julkaisi vuonna 1905 artikkelinsa valosähköisestä ilmiöstä, Brownin liikkeestä, erityisestä suhteellisuusteoriasta ja massan ja energian ekvivalenssista – kaikki 26 vuoden iässä. Einstein mullisti yhden nuoruusvuotensa aikana koko modernin fysiikan.

Daniel Kehlmannin romaani Maailman mittaajat kuvaa matemaatikko Carl Friedrich Gaussin elämänvaiheita. Lapsuudessaan Gauss nöyryyttää opettajiaan, keksii laskukaavoja, joista aikakauden oppineimmat tiedemiehet eivät osaa edes uneksia, ja ihmettelee miksi kaikki muut ajattelevat niin jähmeästi. Mutta nerokin alkaa 30 vuoden lähestyessä huomata, ettei järki enää juokse samalla tavalla kuin ennen.

Seuraavasta taulukosta näkyy, minkä ikäisinä kuuluisat fyysikot ja matemaatikot ovat tehneet merkittävimmät löytönsä:

Taulukkoa tutkittaessa kannattaa ottaa huomioon pari seikkaa. Fanitan fysiikkaa ja matematiikkaa, mutta rehellisesti sanottuna ymmärrän niitä aika vähän. Siksi merkittävimpien löytöjen arvioimisessa saattaa olla pieniä hairahduksia.

Toisekseen valitsemani tieteilijät ovat John Nashia lukuun ottamatta kuolleet 1800–1900-luvuilla, jolloin kuoltiin keskimäärin nuorempina kuin nykyään. Länsimaissa syntymähetken elinajanodote heilui 1800-luvun ajan 40 vuoden hujakoilla ja kääntyi sitten 1900-luvulla nopeaan kasvuun.

Seuraava kaavio havainnollistaa kunkin tieteentekijän elämänvaiheita:

Fysiikan ja matematiikan jättiläiset ovat kokeneet uransa huipun nuorina ja eläneet sen jälkeen suhteellisen pitkän elämän. Heidän kukoistuskautensa ajoittuu pääsääntöisesti 20 ja 30 ikävuoden väliin.

 

On mielenkiintoista verrata fyysikoiden ja matemaatikoiden saavutuksia kirjailijoiden uran etenemiseen. Seuraava taulukko kertoo, minkä ikäisiä arvostamani kaunokirjailijat ovat olleet uransa merkkipaaluja saavuttaessaan. Valitsin näiksi merkkipaaluiksi kunkin kirjailijan esikoisteoksen ja (oman arvioni mukaan) merkittävimmän teoksen.

Keskimääräinen kirjailijasuuruus on saanut esikoisteoksensa julki hieman yli 30-vuotiaana ja julkaissut merkittävimmän teoksensa 40 ikävuoden jälkeen.

Vaihtelua löytyy enemmän kuin fyysikoiden ja matemaatikoiden kohdalla. Fjodor Dostojevski ja Ernest Hemingway saivat ensimmäiset kaunokirjalliset teoksensa valmiiksi 24-vuotiaina, Umberto Eco kaksi kertaa niin vanhana. Hemingway ehti kirjoittaa kirjoja 29 vuotta ennen merkittävimmän teoksen ilmestymistä; Emily Brontë julkaisi parhaan ja ainoan romaaninsa 29-vuotiaana.

Seuraavassa kaaviossa selvitetään kirjailijoiden elämänvaiheita:

Taas on hyvä huomata, että kyse on 1800- ja 1900-luvuilla eläneistä ihmisistä. Lisäksi valitut esimerkkikirjailijat elivät keskimäärin lyhyemmän elämän kuin valitut fyysikot ja matemaatikot. Tämän vuoksi on mielekkäämpää verrata kirjailijoiden saavutuksia heidän omaan ikäänsä kuin nykypäivän elinajanodotteisiin tai fyysikoiden ja matemaatikoiden ikään.

Seuraavat kaaviot osoittavat, miten tieteentekijöiden ja kirjailijoiden elämät ovat keskimäärin jakautuneet. Prosentit tarkoittavat elämänvaiheen osuutta tieteilijän tai taiteilijan koko elämästä.

Keskimääräisellä huippufyysikolla näyttäisi olevan suhteellisen vähän aikaa kehittää taitoaan, kun taas kirjailijan ura saattaa kestää pitkään ennen suurimpia saavutuksia. Pelkkä esikoisteoksen kypsyttely voi viedä runsaasti aikaa, jopa puolet elämästä tai enemmänkin.

Siinä missä esimerkkitieteilijä elää yli puolet elämästään urahuippunsa jälkeen, esimerkkikirjailijalla on siinä vaiheessa alle neljännes jäljellä.

Fysiikan ja matematiikan suuret keksinnöt näyttävät vaativan nuoren älyn säkenöintiä. Kirjojen kirjoittamisessa tarvitaan usein hitaampaa ajattelua, suurta tietomäärää monilta aloilta ja elämänkokemusta, jota tulee vain vuosien karttuessa. Siksi merkittävät kirjailijat ovat yltäneet suurimpiin saavutuksiinsa keskimäärin vanhempina kuin merkittävät fyysikot ja matemaatikot.

 

Taulukoiden ja kaavakuvien tuijottelu kertoo ehkä enemmän tilastojen kokoajasta kuin objektiivisesta todellisuudesta. Tilastot antavat kuitenkin toivoa siitä, että parhaat vaiheet ovat vasta tuloillaan. Olen julkaissut ensimmäiset romaanini melko nuorena, ja edessä on toivottavasti monia armorikkaita vuosia.

 

 

Kirjoittamisesta ja asteroideista

Varoitus: Tässä artikkelissa kirjoittaja eksyy hitaan ajattelun ja laumamielen kautta ulkoavaruuteen. Lukijan vastuulle jää löytää sieltä pois.

 

Veljeni ja kälyni antoivat minulle lahjaksi Daniel Kahnemanin kirjan Thinking, Fast and Slow. Kahnemanin mukaan ihmisen ajattelua hallitsee kaksi systeemiä, nopean ajattelun ohjaama systeemi 1 ja hitaampaan ajatteluun perustuva systeemi 2. Molemmille ajattelutavoille on paikkansa ja aikansa: nopeaa, yksinkertaistavaa ja yleistävää ajattelua tarvitaan pikaisiin päätöksiin (mitä teen ruoaksi, mitä reittiä kävelen kauppaan, väistänkö autoa joka ajaa minua päin), kun taas hidas, analysoiva ja järkevä ajattelu on tarpeellista, kun päätetään isommista asioista (vaikkapa asunnon hankkimisesta, työpaikan vastaanottamisesta tai oman olemassaolon perustelemisesta).

Itse olen hidas ajattelija, en nopea. Joudun puntaroimaan pieniäkin päätöksiä enkä osaa reagoida ympäristöön nopeasti. Ajattelun hitaus on harmillista aikana, joka vaatii säkenöivää nopeutta.

Parhaiten hitauden huomaa kanssakäynnissä ihmisten kanssa. Nopeasti etenevä keskustelu suuressa joukossa on minulle vaikeaa. Sanavalintani saattavat olla tahattoman jyrkkiä, vaikka ne olisi tarkoitettu itseironisiksi, ja monet luulevat minun olevan tosissani vaikken olisi. Kahdenkeskinen, hitaampi keskustelu tuntuu luontevammalta tavalta kommunikoida.

Kirjoittaminen on parhaimmillaan kahdenkeskistä keskustelua. Kirjoittaja puhuu tekstin kautta ja lukija vastaa tulkinnallaan. Toki puhumisen välitön palaute puuttuu kirjoittamisesta ja lukemisesta. Niin puhe kuin kirjoitus ovat vajavaisia keinoja saada kosketuspintaa kahden ihmisen välille. Mutta siihen asti että Neuralink tai Alphabet keksii laumamielen, täytyy tyytyä nykyisiin kommunikaatioteknologioihin: tekstiin, puheeseen ja keholliseen viestintään.

Tekstien välittäminen, niiden tuottaminen ja lukeminen on ehkä lähimpänä laumamieltä, koko ihmiskunnan jakamaa todellisuutta. Tekstejä on kirjoitettu viidentuhannen vuoden ajan, ja ne ovat usein säilyneet tuhansia vuosia. Kirjoittajat ovat aina nousseet aiempien kirjoittajien olkapäille, jokainen teos nojaa kirjalliseen perinteeseen ja jokainen kirjoitettu ajatus perustuu aiempiin ajatuksiin. Tekstien lajit ovat kehittyneet uusiin, joskus yllättäviinkin suuntiin, sopeutuneet ympäristöönsä ja jalostuneet miljoonien kirjoittajien joukkoälyn myllyssä.

Kirjoittaja voi kuvitella olevansa asteroidi, kivenkappale avaruuden tyhjiössä. Hän ei itsessään ole kovin merkittävä: hänellä ei yksinään ole päämäärää, hän ei loista omaa valoa, hän vain leijuu muiden asteroidien joukossa. Mutta joskus tyhjyydessä harhaileva kivenpala löytää planeetan ja alkaa kiertää sitä. Merkityksettömästä kivestä tulee kuu, joka heijastaa auringon valoa emäplaneetalleen.

Kirjoittaja istuu hiljaa joukossa ja kuuntelee muita. Kun hän on kuullut tarpeeksi, hän rakentaa viestinsä ja välittää sen eteenpäin. Kirjoittaminen on ennen kaikkea välittämistä; kirjoittajan täytyy välittää sekä lukijalle että lukijasta, sekä tekstiä että tekstistä. Hän ei välitä eteenpäin omaa vaan yhteistä, eikä hän ole luoja vaan kanavoija. Hänen ideansa eivät tule omista aivoista vaan jostain hermoverkkojen tuolta puolen, jaetusta todellisuudesta.

Kertomuksen idea on kirjoittajan päässä aluksi suurenmoinen, ahaa-elämys joka vaatii päästä julki. Mutta mitä pidemmälle ideaa kirjoittaa auki, sitä vähemmän se muistuttaa itseään, eikä se koskaan toteudu sellaisena kuin sen haluaisi toteutuvan. Teksti ei näytä edes kirjoittajan omissa silmissä siltä miltä sen pitäisi. Silti täytyy yrittää olla uskollinen idealle, tuoda se julki mahdollisimman totena, vaikka totuus katoaa sana sanalta.

Palaan siihen, mistä kertomukset tulevat, vielä myöhemmin tässä blogissa.

 

Artikkelikuva on Daniel Kahnemanin teoksen Thinking, Fast and Slow kannesta.

Asteroidin kuva on ESO:n arkistosta, alkuperäinen kuva löytyy täältä: http://www.eso.org/public/images/eso0718a/