Romaanin rustaamisen viisi veikeää vaihetta

Varovainen innostus, epäilys, ahdistus, hajottaminen ja häiriköinti. Niistä on hyvä kirjoitusprosessi tehty. Tässä blogiartikkelissa paljastan, kuinka kustakin vaiheesta voi kuvitella selviytyvänsä, sekä avaudun omakohtaisista kokemuksistani.

 

Romaanin syntyvaihe #1: Varovainen innostus.

Romaanin synnyttämisessä mukavinta puuhaa on idean alkuunsaattaminen. Kun romaani-idea paukahtaa päähän, se on jotakuinkin aina erinomainen. Ensimmäisten sekuntien aikana tuleva mestariteos näyttäytyy taiteellisesti kunnianhimoisena, maailmankirjallisuutta uudistavana bestsellerinä. Kaikki ovet ovat auki.

Liika ajattelu tietenkin pilaa idean. Täytyy pohtia, onko tulevaisuuden ylistetty klassikko sittenkään toteutettavissa, kaupallisesti pätevä ja urakehityksen kannalta otollinen. Löytyykö omasta työkalupakista välineitä ideoidun romaanin kirjoittamiseen? Entä kehtaako moista sielua riisuvaa paljastusteosta edes julkaista, mitä sukulaisetkin siitä sanovat?

Uusia romaani-ideoita tulee päivittäin ja ne kamppailevat elintilasta kuin nuijapäät rantavedessä. Useimmat eivät selviä muutamaa päivää pitempään. Yritän ajatella, ettei näillä kirjansiemenillä ole vielä sielua, jolloin niiden hylkääminen ei tunnu niin pahalta. Mutta silti se aina riipii, kun jokin hyvä ajatus jää vain ajatuksen asteelle.

Taistelevat nuijapäät
Taistelevat nuijapäät. Kuva: Böhringer Friedrich / Wikimedia Commons.

 

Romaanin syntyvaihe #2. Epäilys.

Kun idea on voittanut darwinistisen kilpailun veljiään ja sisariaan vastaan, on aika antaa sen kasvaa. Eri kirjailijat paisuttavat ideaansa eri tavoilla ja eri kypsyysasteeseen. Jotkut jättävät homman alitajunnalleen, antavat tarinan hautua aivojen syövereissä ja lähtevät kirjoittamaan puhtaalta pöydältä tyhjälle paperille. Toiset tekevät laajan taustatyön, tutkivat ja suunnittelevat. Itse kuulun jälkimmäiseen porukkaan.

Työstän tällä hetkellä muiden projektieni ohessa Babyloniaan sijoittuvaa historiallista romaania. Olen lukenut sitä varten kymmeniä kirjoja, kymmeniä artikkeleita ja satoja nettilähteitä, käynyt lukuisissa museoissa ja ottanut tuhansia valokuvia. Historialliset taistelut, palatsit, temppelit, salakäytävät, myrkkymaljat ja taivaankappaleiden liikkeet loksahtelevat juoneen yllättävän kätevästi. Tietenkään jokaista tiedonjyvää ei voi sisällyttää kertomukseen – kaikesta luetusta tiedosta vain prosentin murto-osa päätyy lopulliseen romaaniin.

Usein minulta kysytään, onko hauskaa kun saan kirjoittaa mitä mieleen juolahtaa. Historialliset romaanit pohjautuvat useimmiten tarkkaan taustoitukseen ja maailmanrakennukseen. En siis ainoastaan kuvittele tarinoita mielessäni ja naputtele niitä tekstitiedostoon inspiroivan flow-tilan huumassa. Ennen varsinaista kirjoittamista on tehty jo yli puolet työstä lukemalla.

Taustoitus ei sisällä pelkästään tietokirjojen tutkimista. Romaanimaakarin täytyy ymmärtää myös genreä, jota hänen tuotoksensa edustaa. Historiallisen romaanin kirjoittajan pitää tuntea historiallisen romaanin genre, tieteisnovellin kirjoittajan science fiction -genre ja niin edelleen. Lajityypin ansoihin on helppo tipahtaa, jollei niitä tiedä etukäteen, eikä vakiintuneita käytäntöjä voi uudistaa, ellei tunnista niiden lainalaisuuksia. On melkein pakko lukea runsaasti, jos haluaa kirjoittaa vakavissaan.

Tälle vaiheelle tunnusomaisin tunne on epäilys. Aina epäilyttää, ettei tietoa ole tarpeeksi, tieto on epäpätevää tai genre karkaa hallusta. Taustatutkimusta voisi jatkaa loputtomiin. Onneksi kirjakustantamot asettavat määräaikoja, jotka repivät pakkomielteisen kirjailijan irti hermeneuttisesta kehästä.

Kirjastokassi
Romaanin syntyvaihe #2. Epäilys. – Ongelmallista tässä työvaiheessa on, että kaikkia haluamiaan kirjoja ei saa ahdettua kirjastokassiin. Silti kirjastokassi painaa usein toistakymmentä kiloa.

 

Romaanin syntyvaihe #3. Ahdistus.

Kun tietoa on kerätty jotenkuten siedettävä määrä, on aika siirtyä raakakäsikirjoitukseen. Sen kirjoittaminen on raakaa puuhaa. Täyspitkää romaania varten täytyy tuottaa paljon tekstimassaa. Juonen pitää edetä letkeästi, henkilöhahmojen tulla eläviksi, teemojen nivoutua mukaan tarinaan, kielen hurmata ja kerronnan pysyä johdonmukaisena. Sanavalintoja on mietittävä välillä pitkäänkin, jolloin päivittäiseen tekstimäärätavoitteeseen on hankala päästä.

Viimeistään nyt unelma kaikkien aikojen taideteoksesta kärsii kovia kolauksia. Kun suurenmoisia ideoitaan kirjoittaa auki, sitä tajuaa etteivät ne ehkä toimikaan niin hyvin käytännössä. On tehtävä kompromisseja, jotka saavat mantelitumakkeet itkemään verta. Eikä lopputulos ole ikinä sellainen kuin ensimmäisten sekuntien unenomaisissa kuvitelmissa.

Toisen romaanini Harmegiddon raakakirjoittamiseen meni reilu vuosi. Ensimmäiset sanat ilmestyivät tietokoneen ruudulle maaliskuussa 2015 ja viimeinen luku sai muotonsa toukokuussa 2016. Loppurutistus oli tiukka, sillä lähdin Kreikan-matkalle viisi minuuttia sen jälkeen kun olin kirjoittanut viimeisen pisteen. Passikin meinasi siinä hötäkässä unohtua.

Kun raakakäsikirjoitus on valmis, kirjailija voi juhlistaa saavutustaan ruisleivällä ja lasillisella marjamehua. Nyt on kasassa jo romaanin verran tekstiä, usein enemmänkin. Tässä välissä kannattaakin juhlia, koska kovimmat koitokset ovat edessä.

Kirjailijan juhla-ateria

 

Romaanin syntyvaihe #4. Hajottaminen.

Jos kustantamon ihmiset ovat tyytyväisiä käsikirjoitukseen, sen aihe on viimeisimpien tietojen mukaan myyvää sorttia, taloudellinen tilanne sallii ja kustannusohjelmaan mahtuu, saatetaan tehdä kustannussopimus. Käsikirjoitus survotaan lihamyllyyn, hajotetaan ohuiksi suikaleiksi ja kootaan uudelleen.

Kustannustoimittaja on tärkein henkilö kirjailijan ja kustantamon välillä, kirjallisuuden tuottamisen ammattilainen. Hän näkee tekstin kriittisen lukijan silmin, sellaisena kuin se on, ja yrittää kertoa näkemänsä kirjailijalle mahdollisimman lempeästi.

Punakynäilyä
Jos kirjailija yrittää itse kustannustoimittaa tekstiään täydelliseksi, hän syöksyy itsekritiikin spiraalia alas hävityksen syvyyteen. – Yllä näkyvä tekstinpätkä kuuluu vuosia sitten kyhäämääni käsikirjoitukseen, joka vilisee anakronismeja ja huolimatonta kieltä.

Käsikirjoituskimpaletta nuijitaan monilta suunnilta, testataan eri ratkaisuja, väännellään lauseita ja hinkataan sanamuotoja. Joskus tehdään isoja muutoksia rakenteeseen, toisinaan mennään pienemmillä muokkauksilla ja kielenhuollolla. Ja taas pitää tehdä hirveät määrät kompromisseja. Kirjailija tajuaa, miten kauas alkuperäisestä ideasta on eksytty, ja alkaa jo henkisesti valmistautua seuraavaan romaaniprojektiin. Jospa seuraavalla kerralla romaani siirtyisi hänen aivoistaan kirjan sivuille kirkkaana ja kauniina.

 

Romaanin syntyvaihe #5. Häiriköinti.

Mikä onkaan riemukkaampaa kuin saada oma kirja tuoreena painosta? Sitä voi käännellä käsissään, haistella, maistella ja käyttää tukena keittiön keikkuvan pöydänjalan alla. Kirjailijan puskettua kirjaa ulos aivoistaan pitkään, usein vuosikausia, tekisi mieli jo hypätä seuraaviin projekteihin. Mutta ihan vielä ei ole valmista.

Markkinointi on tärkeä osa kirjan varhaisvaiheita. Lapsi on synnytetty, nyt se pitää vielä saada myytyä. Jos kirja ei myy, seuraavan julkaiseminen saattaa olla entistä nihkeämpää. Supistuva kirja-ala on Suomessa verisen kamppailun kenttä, ja ratkaisut alan ongelmiin ovat vielä vähän hakusessa.

Usein vaikuttaa siltä, että parasta markkinointia ovat häiriköinti, provosointi ja kovaa huutaminen. Se, joka osaa parhaiten pitää melua itsestään, saa itsensä näkyviin riippumatta työn laadusta. Henkilöä korostetaan ja työn tulos unohtuu. Tämä ei koske ainoastaan kirja-alaa vaan melkeinpä mitä tahansa nykyelämän osa-aluetta. En tiedä, ovatko asiat olleet ennen eri tavalla, mutta haluaisin uskoa että ovat.

Osaan esiintyä (mielestäni edukseni) kirjallisuustapahtumissa ja haastatteluissa, eikä minulla ole lavakammoa. Mutta informaatioyhteiskunta on niin täynnä melua, että kaivataanko sinne vielä yhtä aloittelevaa romaanikirjailijaa möykkäämään? Vähäeleinen, asioita pohtiva ilmaisutapa tuntuu minulle luontevammalta kuin henkilökeskeinen brändin rakentaminen. Ehkä molempia kuitenkin tarvitaan.

Millaista on kirjoittaa romaania?

Kesä meni taas niin että vilahti. Hiirenkorvat heiluivat, omena kukki, lehdet vihersivät ensin vaaleina, sitten tummempina, marjat ilmestyivät pensaisiin ja omenat puihin. Sadetta tuli viikosta toiseen enemmän kuin tarpeeksi.

En voi väittää, että kesä olisi omalla kohdallani ollut poikkeuksellisen ansiokas. Kirjoittamisrintamalla ei tapahtunut paljonkaan mainitsemisen arvoista. Annoin yhden lehtihaastattelun, tein taustatutkimusta seuraavaan romaaniin, kirjoitin muutaman luvun ja suunnittelin tulevia kirjoitusprojekteja.

Romaanin kirjoittaminen on hidasta puuhaa. Ensin imetään tietoa eri lähteistä, rakennetaan maailma ja luonnostellaan tarinan lähtökohdat. Sitten puurretaan raakakäsikirjoitus kasaan lause lauseelta ja luku luvulta. Lopuksi hakataan käsikirjoitus moneen kertaan uusiksi, kunnes se kelpaa julkaistavaksi. Näin siis ainakin minun kirjoittamiseni; joku toinen saattaa väsätä romaaninsa nopeammin ja vaivattomammin.

Hitaus on harmillista. Kirjoitusideoita hyökkää kimppuun joka suunnasta, mutta niistä vain promillen murto-osa voi päästä kirjaksi asti. Vaatii paljon tahdonvoimaa työntää ylimääräiset ideat aivojen takahuoneeseen ja keskittyä siihen yhteen, joka kulloinkin on työn alla.

Tällä hetkellä kolme tai neljä kirjoitusprojektiani vaikuttaa sellaisilta, että niistä tulee vielä kirjoja. Historiallisia romaaneja ilmestynee ainakin yksi. Sen jälkeen saatan eksyä johonkin toiseen genreen, mutta historiallinen näkökulma ei unohdu. Psykologinen trilleri ja tulevaisuudenkuvaromaani koputtelevat takahuoneen ovea. Toisinaan ne suorastaan ryskyttävät. Yritän sulkea korvani niiden vaatimuksilta vielä joksikin aikaa.

Tunnen velvollisuutta tarinoitani kohtaan. Ne seisovat rivissä, osoittavat minua sormella ja odottavat vuoroaan. Ne vaativat päästä pian ulos. Iloitsen, kun saan auttaa tarinani vähä vähältä vapauteen.

Kevään reissuja: Budapest, Berliini ja Portugali

Tänä keväänä on tullut matkusteltua koko vuoden edestä. Ensin eksyin yllätyksekseni Roomaan maaliskuussa. Ehdin tuskin kotiutua Roomasta, kun tie kutsui taas.

Toverini Paksu oli lupautunut viemään minut ulkomaille häälahjana vaimolleni. Suuntasimme Budapestiin, missä kirsikka kukki ja aurinko paahtoi. Vietimme pari päivää kulkemalla ravintolasta ravintolaan, syömällä, juomalla ja ihailemalla Tonavan maisemia. Budapestissä oli sen verran tunnelmallisia ravintolaterasseja, että iho ehti kärähtää niillä istuessa. Tapasimme yhtenä iltana opiskelukaverini Empsun kavereineen ja he esittelivät hieman kaupungin yötä. Kaiken kaikkiaan matka oli sopivan tiivis, seura erinomaista ja Budapest oikein kaunis.

Budapest

Seuraavaksi oli vuorossa vajaan viikon trippi Berliiniin toverieni Miksun, Aksun, Allun ja Ellun kanssa. Kaupungin kulttuuri- ja urheilutarjonta ja vaiheikas historia tulivat tutuiksi niin päivällä kuin yöllä. Pyörimme idässä ja lännessä, käväisimme Potsdamissa ja vietimme runsaasti aikaa Tiergartenin puistossa.

Berliinin näyttävin paikka oli mahtavan kokoinen Pergamon-museo. Sinne on rakennettu jäljennös Babylonin Ištar-portista ja Babyloniin johtavasta Juhlakulkuekadusta. Tosin jäljennös on vain kalpea aavistus siitä millainen Ištar-portti todellisuudessa oli, sillä aidon kokoinen rekonstruktio ei olisi mahtunut edes Pergamon-museoon. Fiilis, kun näin portin kupeisiin maalatut lohikäärmeet ja Juhlakulkuekadun leijonat, oli miltei herkistynyt. Ammensin museosta kahmalokaupalla tietoa ja tunnelmaa seuraavaa romaania varten.

Ishtar-portti

Toukokuun lopulla lähdimme vaimon kanssa Portugaliin. Parin viikon lomaretkeen kuului vaeltelua Atlantin rannikkoa pitkin, lököilyä Algarven rannoilla ja lopuksi hieman kaupunkilomailua Lissabonissa.

Portugalissa suurimman vaikutuksen tekivät Atlantin rantojen jylhät maisemat. Kalliojyrkänteet kohosivat suoraan merestä, aallot iskivät niitä vasten ja taivas oli suunnattoman avara. Meri oli kuluttanut kalliota niin, että valtavat kivilohkareet olivat irronneet jyrkänteistä ja vyöryneet rantaveteen. Kaikkialla oli hiekkaa, niin alhaalla rannoilla, ylhäällä kallioilla kuin sisämaan pienillä poluilla.

Aallot

Voin suositella Budapestiä, Berliiniä ja Portugalia kaikille matkustavaisille. Budapest sopii hyvin viikonloppukohteeksi, Berliini vaatinee jo muutaman päivän enemmän. Portugalissa näkemisen arvoisia ovat erityisesti rannikon maisemat ja Lissabon.

Saas nähdä, mihin suuntaan matkakompassi seuraavaksi osoittaa!

Harmegiddon matka kirjaksi

Aiemmassa blogipäivityksessä kerroin, kuinka ensimmäinen romaanini Assurin kehrä päätyi kirjaksi. Olen kuullut ja lukenut, että monet kirjailijanalut purkavat esikoisteokseen koko sielunsa. Itse hieman himmailin ja säästin parhaat palat mahdollisiin jatko-osiin.

Jälkikäteen ratkaisuni vähän harmittaa. Esikoinen on se kirja, joka saa huomiota kuin itsestään. Myöhempiä teoksia on vaikeampi saada esille samalla tavalla. Mutta tämän opin vasta myöhemmin.

Media oli kiinnostunut Assurin kehrästä jo ennen sen ilmestymistä. Romaani nostettiin esiin sanomalehtien lukusuosituksissa ja sain kutsuja haastatteluihin ja kirjatapahtumiin. Toimittajille lähetetty ennakkokappale teki tehtävänsä.

Minut kutsuttiin Keskisuomalainen-lehden haastatteluun tammikuun kovimpien pakkasten aikaan. Lähdin haastatteluun hyvissä ajoin kotoani polkupyörällä, mutta jäätynyt pyörä hajosi aivan alkumatkasta. Jouduin juoksemaan lehtitalolle ja saavuin perille hengästyneenä. Kuvaaja räpsi saman tien kuvat hikisestä, vaaleanpunaisesta naamastani. Varsinainen haastattelu meni kuitenkin ihan mallikkaasti ja sain ensimmäisen kosketukseni meedian edustajiin.

Assurin kehrän ilmestymisen jälkeen sain esiintyä erilaisissa kirjatapahtumissa, myyntitilaisuuksissa, kirjamessuilla ja lehti- ja televisiohaastatteluissa. Kirja-arvioita tuli kohtalaisen runsaasti niin sanomalehtiin kuin blogeihin. Moni innokas lukija arvioi Assurin kehrää Suuren suomalaisen kirjakerhon jäsenpaneelissa ja pätkä kirjasta luettiin Yleisradion päivän mietelauseena.

 

Aloin elätellä ajatusta, että ehkä sitä voisi jatkoakin kirjoittaa. Tapasimme kustannustoimittajan kanssa ja luonnostelimme yhdessä seuraavan romaanin aihiota. Romaanista tulisi itsenäisempi kuin aiemmin olin ajatellut, niin ettei sen lukeminen vaatisi Assurin kehrän lukemista. Oli mukavaa suunnitella tekstiä, kun ammattiapua tuli alusta lähtien.

Harmegiddo sai nimensä jo ideoimisen alkumetreillä. Nimi juontuu heprean kielestä ja merkitsee Megiddon vuorta, joka on yksi romaanin tapahtumapaikoista. Samalla se viittaa Raamatussa mainittuun Harmageddonin taisteluun, hyvän ja pahan viimeiseen suureen yhteenottoon maailman lopussa.

Suunnittelua seurasi taustatutkimusvaihe. Perehdyin kirjojen kautta muinaisen Jerusalemin elämään, aramealaiseen kulttuuriin ja Urartun vuorimaisemiin. Kävin British Museumissa eläytymässä Assyrian veistosten ja reliefien kuvaamaan maailmaan. Tein muistiinpanoja, otin valokuvia ja kehitin tarinaa yhä pidemmälle ja syvemmälle.

Yhdistelmäkuva.jpg

Kun kertomuksen ääriviivat oli hahmoteltu ja taustat selvitetty, ryhdyin kirjoittamaan. Kasasin raakakäsikirjoitusta vuoden verran, keväästä 2015 kevääseen 2016. Sen jälkeen aloin editoida käsikirjoitusta yhdessä kustannustoimittajan kanssa.

Raakakäsikirjoitus oli raaka sanan molemmissa merkityksissä. Väkivaltaisimpia kohtauksia piti silotella, koska assyrialaisen kulttuurin synkimmät piirteet olisivat liian absurdeja nykylukijalle. Henkilöhahmojen taustoja täytyi tuoda selkeämmin esiin, jotta ne eivät jäisi lukijan arvailujen varaan, ja kerronnan aukkoja oli tiivistettävä. Vähä vähältä epäpuhtaudet saatiin hiottua pois Harmegiddosta.

Valmis kirja ilmestyi helmikuussa 2017. Se oli monin tavoin parempi kuin edeltäjänsä, kypsempi, yhtenäisempi ja kieleltään rikkaampi. Tuntui, että olin saanut sanottua lähestulkoon sen mitä yritinkin.

 

Valitettavasti Harmegiddo on jäänyt mediassa vähälle huomiolle. Vain muutamassa maakuntalehdessä on ilmestynyt kirja-arvio ja blogosfäärissäkin on ollut hiljaista. Helsingin Sanomien arvio Assurin kehrästä oli kiittävä; tällä kertaa Hesarilta tuskin edes tulee arviota.

Huvenneen mediahuomion ongelma ei rajoitu vain Harmegiddoon. Kirjakritiikit ovat katoava taiteenlaji. Lehtien kulttuuritoimituksissa kiristetään vyötä, ja kirjan lukeminen ja arvioiminen vievät toimittajalta suhteellisen paljon aikaa.

Saan ensi vuoden keväällä rojaltitilitysten yhteydessä tietää, millainen Harmegiddon myynti on ollut. Todennäköisesti sitä myydään vähemmän kuin Assurin kehrää, vaikka se on romaanina korkealaatuisempi. Onneksi en kirjoita euronkuvat silmissäni.

Kävipä Harmegiddon kanssa niin tai näin, aion joka tapauksessa jatkaa kirjoittamista. Seuraavat kirjaideat kamppailevat aivoissani siitä, minkä niistä ehdin toteuttaa.

 

 

Kirjan ylösnousemus

Kirjan, kirjallisuuden ja romaanin kuolemasta on puhuttu pitkään. Keskustelu on vanha ja väsynyt, eikä sitä ole syytä toistaa tässä kovinkaan tarkasti.

Aluksi kirjan kuolemasta puhuivat akateemikot, mutta 2000-luvulla yhä enemmän myös toimittajat. Lehdissä ilmestyy aina silloin tällöin juttuja siitä, kuinka internet ja nopea viihde ajavat kirjallisuuden entistä ahtaammalle. Kvartaalitalouden pyörteissä kirjan elinkaari supistuu supistumistaan, kunnes elämää ei enää ole.

Hiljalleen lukijatkin havahtuvat omaan harvinaisuuteensa. He huomaavat olevansa niiden outojen joukossa, jotka yhä (ainakin toisinaan) voittavat älypuhelinten, kissavideoiden ja Netflixin houkutukset. On vaikeaa tarttua ajatustyötä vaativaan, hitaasti tajuntaan uppoavaan kirjaan, jos vaihtoehtona on nopeasti palkitseva Facebookin uutisvirta.

Uudet viestintävälineet eivät kuitenkaan ole kirjallisuudelle pelkkä uhka. Ne voivat myös tarjota uusia ulottuvuuksia tarinankerronnalle. Kuka sanoo, että kirjan pitäisi olla sivuja kansien välissä?

 

E-kirjojen ongelma

Suomessa e-kirjabisnes ei ole vielä lähtenyt lentoon samalla tavalla kuin esimerkiksi Pohjois-Amerikassa. On vaikea ennustaa, nousevatko e-kirjat painettujen kirjojen syrjäyttäjiksi. Painetussa sanassa on oma viehätyksensä: kirja on mukava ottaa käteen, paperi ei hohda ärsyttävää valoa, sivut kahisevat ja painomusteella on oma tuoksunsa.

Mielestäni e-kirjojen ongelma on, että ne kopioivat olemassa olevaa, painetuista kirjoista tuttua tarinankerronnan tapaa. Painettu romaani kertoo romaanin tarinan paremmin kuin e-romaani. Kirjojen kirjoittamisen ja tuottamisen tavat ovat muuttuneet ennenkin, ja aina myös tarinankerronta on uudistunut.Kirjoja

Ei taida olla sattumaa, että Raamatun, Iliaan ja Odysseian syntyvaiheet ajoittuvat vuosisadoille, joiden aikana aakkoskirjoitus levisi Välimeren alueella. Samoin ei liene sattumaa, että moderni romaani syntyi kirjapainotaidon yleistyessä.

Millaisia kehityskulkuja seuraa kertomusten siirtymisestä internetiin?

 

Viewing & reading

Tietokoneen tai puhelimen ruudulta lukeminen eroaa painetun tekstin lukemisesta. Verkkotekstien kohdalla tehdään usein ero viewing-lukemisen ja perinteisen reading-lukemisen välille. Viewing suuntautuu lyhyihin tekstipurskeisiin, hyperlinkkien yhdistämiin rihmastoihin ja muuttuviin verkkoympäristöihin. Reading edustaa erilaista ajattelutapaa, suoraviivaista matkaa kohti syvempää ymmärrystä. Molemmilla lukutavoilla on varmaankin paikkansa tulevaisuudessa.

Jotkin reading-lukemisen muodot tulevat kuitenkin heikkenemään. Samanlaisia, uudesta teknologiasta johtuvia muutoksia on nähty ennenkin. Kun aakkoskirjoitus syrjäytti nuolenpääkirjaimet, babylonialainen viisauskirjallisuus taantui ja osittain unohtui. Kirjapainotaito puolestaan merkitsi ritariromaanin syrjäytymistä vivahteikkaampien kertomusten tieltä.

 

Ylösnousemus

Espen Aarseth kirjoitti vuonna 1997 uraauurtavan opuksensa Cybertext: Perspectives on Ergodic Literature. Kirja luotaa kertomuksen mahdollisuuksia teknologian kehittyessä. Aarseth visioi 576 erilaista mediapositiota eli tekstityyppiä, joista perinteinen painettu kertomakirjallisuus kuuluu yhteen. Kaikki Aarsethin hahmottelemat kertomustyypit eivät ole vielä nykyteknologialla mahdollisia, mutta suuri osa on. Mahdollisuuksia kertomuksen kehittymiselle on siis vaikka millä mitalla.

Vaikka jotkin painettuun kirjaan liittyvät muodot saattavat kadota (ehkä kymmenen, ehkä sadan, ehkä vasta monen sadan vuoden päästä), kirja ei kuole lopullisesti. Kirja tuotteena muuttaa muotoaan, tarinankerronta jatkaa olemassaoloaan ja uudet kirjallisuuden muodot nousevat vanhojen tuhkasta.

 


 

Katso myös:

Niniven taistelu (verkkopienoisromaani)

Kybertekstin siniset meret (proseminaarityö)

 

Suomalaisia kirja-alan uudistajia:

Kustannusyhtiö Kirjalabyrintti

Mahdollisen Kirjallisuuden Seura

 

Maistiainen Assyria-syklistä

Nyt on tarjolla laadukasta luettavaa historiallisen proosan ystäville! Verkkopienoisromaani Niniven taistelu on ilmestynyt osoitteeseen niniventaistelu.com

Niniven taistelu jatkaa siitä, mihin Assurin kehrä päättyi. Se kertoo Niniven piiritetystä kaupungista, sen piirittäjistä, puolustajista ja tavallisista kaupunkilaisista. Lukija saa yhden päivän ajan seurata sepän poikaa, kutojattaren tytärtä, kruununprinssiä ja sotapäällikköä, kun he valmistautuvat lopulliseen yhteenottoon kukin tahoillaan.

Niniven taistelu sopii sekä sellaisille lukijoille, jotka ovat lukeneet kirjojani, että uusille tuttavuuksille.

Ninive Nebukadressar


Niniven taistelun etusivulle

Ensimmäiseen lukuun

 

Assurin kehrän matka kirjaksi

Kerroin aiemmassa blogipäivityksessäni kahdeksasta hetkestä, jotka ohjasivat minua kirjoittajan uralle. Yhdeksäs hetki tuli kesällä 2014.

Päätin kesäkuussa kokeilla onneani ”Riistamaa”-nimisen, muinaiseen Assyriaan sijoittuvan romaanikäsikirjoituksen kanssa. Valitsin kuusi kirjakustantamoa, jotka julkaisivat ”Riistamaan” tyylisiä romaaneja. Kirjoitin lyhyen saatekirjeen, liitin sen käsikirjoituksen oheen ja lähetin kuusi pakettia eteenpäin.Riistamaa

Toivoin saavani romaanin Liken julkaisemaksi. Liken kirjat olivat usein tyyliltään rosoisia, rohkeita, rajuja ja kokeilevia. Kustantamon profiili oli nousussa. Sellaiset kirjailijat kuin Sofi Oksanen, Antti Tuomainen ja Asko Sahlberg olivat vastikään liittyneet Liken talliin.

Kirjekuoret lähtivät juhannuksen aikoihin, jolloin kustantamoissa oltiin lomilla. Siihen nähden vastauksia tuli yllättävän nopeasti. Muutaman viikon sisään pari kustantamoa ilmoitti olevansa kiinnostuneita. Kolmas ilmoitti, ettei käsikirjoitus sopinut sen kustannusohjelmaan. Muutamalta joutui odottamaan vastausta.

Tuntui mahtavalta, kun sain heinäkuun lopussa Liken suunnalta sähköpostiviestin, jossa ehdotettiin yhteistyötä. Ymmärsin hyvin, kuinka vaikeaa Suomessa on saada kaunokirjallisia tekstejä julkaistua. Olin erityisen iloinen, että romaanini pääsisi julki juuri Liken kautta.

Matkustin Helsinkiin elokuun alussa allekirjoittamaan kustannussopimuksen. Menin varmuuden vuoksi paikalle jo hyvissä ajoin, istuin auringonpaisteessa Sinebrychoffin puistossa ja fiilistelin kirjoittajaurani saamaa käännettä.

 

***

 

”Riistamaan” tarina ei tietenkään alkanut kustannuspäätöksestä vaan paljon aikaisemmin. Kirjoitin ensimmäisen Assyria-aiheisen romaanikäsikirjoituksen jo vuoden 2000 tienoilla ja lähetin sen kustantamoihin. Yksikään niistä ei tarttunut teinipojan tekstiin. Kirja-aihion piti kypsyä vielä 15 vuotta ennen kuin se oli valmis julkaistavaksi.

Hioin Assyria-eeposta vuosien mittaan. Päähäni, hajanaisiin muistiinpanoihin ja moniin eri käsikirjoituksiin hahmottui saaga, jonka kertominen kokonaan olisi vaatinut ainakin kymmenen täyspitkää romaania. Tekstirihmasto romahti oman massiivisuutensa alle. Seurasi vuosien kirjoitustauko.

Little GilgameshVierailin Pariisin Louvressa syksyllä 2011. Näin siellä veistoksen, joka esittää kuningas Gilgamešia likistämässä leijonaa rintaansa vasten. Veistos muistutti minua Babylonian prinssi Nebukadressarista murskaamassa assyrialaisia. Hetken kipinä palautti vanhat tarinaideat ajatuksiini ja aloin jälleen työstää niitä.

Kirjoitin uuden Assyria-romaanikäsikirjoituksen ja annoin sille nimen ”Käärmekahvainen miekka”. Nimi tuo mieleen miekkafantasian. Sitä teksti pitkälti olikin. Etsin Facebookissa koelukijoita historialliselle fantasiaromaanilleni, ja parikymmentä innokasta luki käsikirjoituksen. Heidän palautteensa ansiosta ”Käärmekahvaisesta miekasta” tuli ”Riistamaa”.

Gummerus ja Elisa järjestivät vuodenvaihteessa 2013–2014 kirjoituskilpailun kiinnostaville, omaäänisille romaanikäsikirjoituksille. Saamani palautteen ja uusien ideoiden pohjalta hioin ”Riistamaata” kilpailua varten. Käsikirjoitus ei voittanut kilpailua, mutta se oli taas askeleen lähempänä julkaisukelpoista – lähempänä kuin tuolloin arvasinkaan.

 

***

 

Keräsin tavarani Sinebrychoffin puiston nurmikolta ja lähdin kohti Liken taloa. Liken viehättävä puutalo sijaitsee Otavan kivilinnan sisäpihalla, Mauri Kunnaksen valtavan Väinämöisen soitto seinämaalauksen vieressä. Tapasin siellä kustannustoimittajani, keskustelin romaanin julkaisemisesta ja allekirjoitin kustannussopimuksen.

Palasin kotiini Jyväskylään sopimus laukussani. Tiesin, että hupikirjoittamisen aika oli ohi ja varsinainen työ alkamassa. Historiallisen romaanini (työnimi ”Riistamaa”) oli määrä ilmestyä maaliskuussa 2015, joten aikataulu olisi tiivis.

Tulevan kirjan nimeksi vaihtui elokuun kuluessa Assurin kehrä. Romaanille kirjoitettiin esittelyteksti, sen kansikuvasta tehtiin alustava luonnos ja kirjaa varten hahmottelemaani karttaa paranneltiin. Kustannustoimittaja antoi minulle palautetta, jonka perusteella muokkasin tekstiä. Tein uuden version käsikirjoituksesta, sain palautteen siitä, tein taas uuden version, sain palautteen ja ryhdyin jälleen kirjoittamaan.

Päivät olivat melko pitkiä. Jouduin kirjoittamaan määrätietoisesti, suunnittelemaan kirjoittamistani ja varaamaan sille runsaasti aikaa. Työ, opiskelu ja sosiaalinen elämä jäivät vähemmälle huomiolle etenkin loppusyksystä, kun julkaisu lähestyi.

Talvella 2014–2015 käsikirjoitus taitettiin ja oikoluettiin. Minusta otettiin promokuvia, kirjan kannet viimeisteltiin ja sisuksen visuaalinen ilme hiottiin kuntoon. Sitten paketti lähetettiin kirjapainoon.

Assurin kehrän pehmeäkantinen, kirjailijan esipuheella varustettu ennakkokappale ilmestyi helmikuussa. Sitä ei ollut tarkoitettu myyntiin, vaan sen tehtävä oli toimia markkinoinnin tukena. Ennakkokappaletta lähetettiin muun muassa kirjakauppiaille, kriitikoille, toimittajille, bloggaajille ja kirjakerholaisille.

Kovakantinen Assurin kehrä pääsi kaupan hyllylle maaliskuussa. Olin nyt esikoiskirjailija, ja kirjoittajaurani oli muuttunut kirjailijauraksi.

 

Arvonta

Jätä kommentti tähän blogiartikkeliin 5. huhtikuuta 2017 mennessä ja osallistut arvontaan! Kommentoineiden kesken arvotaan kaksi kappaletta kovakantista, kirjailijan signeeraamaa Assurin kehrä -romaania. Jos voitat arvonnassa ja asut Suomessa, saat romaanin ilmaiseksi kotiosoitteeseen postitettuna.

Kommentointi tapahtuu seuraavalla tavalla: Sivun alareunassa on ”Vastaa” -laatikko, johon voit kirjoittaa haluamasi viestin. Kun klikkaat laatikkoa, näkyviin tulee ”Sähköpostiosoite”-rivi; kirjoita sähköpostiosoitteesi riville, niin osaan ottaa yhteyttä mikäli voitat arvonnassa. Kukaan muu ei näe sähköpostiosoitetta kuin sivuston ylläpitäjä eli minä.

 

ARVONTA ON PÄÄTTYNYT. ONNEA VOITTAJILLE!

 

 

Kahdeksan hetkeä, jotka tekivät minusta kirjoittajan

Olen kirjoittanut tarinoita niin kauan kuin jaksan muistaa. Välillä olen tuottanut tekstiä aktiivisesti, toisinaan pitänyt pitkiäkin taukoja. Tarinan kertomisen into on vaikuttanut jatkuvasti taustalla, jopa kirjoittamiseni pimeinä kausina. Kerron nyt kahdeksan tapahtumaa, jotka ovat muovanneet minua kirjoittajana.

 

1. Ensimmäinen kirjaimeni

 

Istuin äitini vieressä keittiön pöydän ääressä. Piirtelin puuvärikynillä suttupaperiin samalla kun äiti kirjoitti kuulakärkikynällä kirjettä. En ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä äiti kirjoitti. Panin merkille pyöreän kirjaimen, sen joka näytti helpoimmalta piirtää, ja aloin piirrellä ympyröitä paperiini.

”Mitä kirjaimia tässä on?” kysyin äidiltä.

”Siinä on monta o-kirjainta”, äiti sanoi.

”Miten ne luetaan?” kysyin.

”Oo”, äiti vastasi.

”Ooooo”, luin tyytyväisenä ensimmäistä tekstiäni.

Ooo

 

2. Pikku prinssi

 

Ennen kouluikää suosikkikirjani oli Antoine de Saint-Exupéryn Pikku prinssi. Se oli mielestäni hyvin kaunis kirja. Pidin erityisesti kohdasta, jossa Pikku prinssi kohtaa ketun, ja olin surullinen, kun prinssi ja kettu joutuivat eroon toisistaan.

Kirjoitin kirjan loppuun oman vaihtoehtoisen, vähemmän surullisen loppuni. En enää muista, mitä kirjoitin. Muistan vain, että kirjaimet olivat pikkupojan epävarmaa, kulmikasta käsialaa.

 

Lapsuuden kirjat.jpg

3. Taru sormusten herrasta

 

J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta ei ollut ensimmäinen iso kirja, jonka luin, mutta se oli eräs vaikuttavimmista. Tolkienin luoma maailma kiehtoi vieraudellaan ja yksityiskohtaisuudellaan.

Fantasiakirjojen lukeminen innosti minua kirjoittamaan omia pitkiä fantasiatarinoitani. Lähetin ala-asteen opettajan kehotuksesta yhden niistä kirjoituskilpailuun. Kilpailun aiheena oli moderni satu, mutta tarinani oli lähinnä imitaatio eeppisestä fantasiasta. Haltiat, kääpiöt ja taikamiekat eivät vakuuttaneet kilpailun tuomareita.

 

4. Assyria

Assyrian siege lyhyt

Muinainen Assyria on kulkenut kanssani pitkään. Muistan jo ala-asteen historiankirjassa ihailleeni otetta Gilgameš-eepoksesta: ”Gilgameš, mihinkä juokset? Elämää, jota etsit, et löytävä ole. Kun jumalat ihmiset loivat, osaksi ihmisten kuoleman soivat.” (Armas Salosen käännös.)

Ihmettelin jo tuolloin, miksi Kreikka ja Rooma saivat historian tunneilla melkein kaiken huomion, mutta korkeakulttuurin syntyvaiheet ohitettiin nopeasti. En ole vieläkään keksinyt vastausta.

Yläasteella Assyria-innostukseni kasvoi. Luonnostelin ensimmäiset Assyria-aiheiset tarinani ehkä seitsemännellä luokalla. Nimet Dannu, Tukultu ja Asarja vilahtelivat jo näissä varhaisissa novelleissani. Yläasteen äidinkielen opettaja rohkaisi minua syventämään kirjoittamisharrastusta.

 

5. Loppusota

 

Lukioaikana hupikirjoittaminen jäi ja muut asiat alkoivat kiinnostaa enemmän. Lukion jälkeen päädyin opiskelemaan kauppatieteitä. En kuitenkaan tuntenut oloani kotoisaksi markkinoinnin ja itsensä brändäämisen luennoilla.

Kolmen vuoden kauppatiedeopintojen jälkeen suoritin asepalveluksen, jota olin lykännyt siihen asti. Armeijahommat sujuivat yllättävän mallikkaasti, päädyin komppanian varapäälliköksi ja komensin parhaimmillaan yli sataa varusmiestä. Kävin maanpuolustuskorkeakoulun pääsykokeissa ja pääsin sisään.

Uo Eirola

Armeijavuoden viimeinen harjoitus, loppusota, alkoi sekin varsin hyvin. Komppanian päällikkönä toimiva ammattiupseeri antoi minulle yhä enemmän vastuuta, kunnes sain eräässä tehtävässä johtaa komppaniaa itsenäisesti. Tehtävä meni kirjaimellisesti suohon: käskin autokuskini oikaista suon poikki ja auto jäi jumiin, olin myöhässä jakamassa käskyjä, annoin typeriä käskyjä joita en itse noudattanut, rikoin henkilökohtaisia varusteitani, hukkasin muutaman kuorma-auton, nolasin komppaniani kenraalin edessä ja niin edelleen.

Päätin, ettei sotilasura ollut minua varten. Päätökseen ei vaikuttanut pelkästään epäonnistumiseni loppusodassa vaan myös kasvava tunne sotimistouhujen järjettömyydestä. Olen näin jälkikäteen varsin tyytyväinen valintaani.

 

6. Ahaa-elämys

 

Armeijan jälkeen palasin kauppatieteiden pariin. Keväällä 2012 maisterin paperit olivat gradua ja paria kurssia vaille valmiit. Oli aika alkaa miettiä, mitä tekisin yliopiston jälkeen.

Yksi viimeisistä kursseistani alkoi parin tunnin luennolla Aalto-yliopiston Arkadia-rakennuksessa. Luennon puolivälissä oli lyhyt tauko, jonka aikana oli tarkoitus muodostaa ryhmät ryhmätöitä varten.

En ehtinyt ryhmän muodostamisen alkuvaiheeseen, koska minun oli käytävä vessassa. Kun palasin takaisin, olin myöhässä. Ryhmät oli tehty eikä myöhästyjälle ollut tilaa yhdessäkään ryhmässä. Asiaa ei auttanut, etten tuntenut juuri ketään koko kurssilta.

Kurssin opettaja pyysi ryhmättömiä seisomaan. Nousin ylös. Opettaja kehotti minua myymään itseäni jo muodostetuille ryhmille. Hän kysyi, mitä arvokasta osaan, että minut kannattaisi ottaa ylimääräiseksi jäseneksi johonkin ryhmään. Vastasin hieman häkeltyneenä, etten varmaan mitään.

Tajusin, ettei tämä ollut minun paikkani.

Hieman liioitellen voi sanoa, että armeijassa minusta tuli pasifisti ja kauppakorkeakoulussa humanisti.

AYKK.JPG
Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulu. Kuva: Bengt Oberger / Wikimedia Commons.

 

7. Yleinen kertomakirjallisuus

 

Kävin monissa pääsykokeissa. Hain Tampereelle opiskelemaan journalistiikkaa ja Jyväskylään lukemaan englantia, historiaa ja kirjallisuutta. Löysin itselleni sopivan opiskelutekniikan, pääsykokeet menivät hyvin ja sain valita opiskelupaikkani. Lähdin Jyväskylään kirjallisuusopintojen pariin.

Kirjallisuuden opiskelussa minut yllätti opintojen teoreettisuus. Opiskelimme enemmän kirjallisuustiedettä kuin itse kirjoja. Tekstin lainalaisuuksien oppiminen avasi silmiäni sille, miten monenlaisia asioita lukemiseen, kirjoittamiseen ja kertomuksiin liittyy.

Muutamalla kurssilla päästiin lukemaan romaaneja. Yleinen kertomakirjallisuus -kurssilla luin ensimmäistä kertaa sellaiset klassikot kuin Umberto Econ Ruusun nimi, Virginia Woolfin Mrs. Dalloway ja Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri. Ne kehittivät käsitystäni siitä, millainen kirja voi parhaimmillaan olla.

Lukemani teokset innostivat taas kirjoittamaan. Kävin kirjoittajapiireissä, luin kirjoitusoppaita ja aloitin kirjoittamisen perusopinnot, jotka tosin jäivät yhteen kurssiin. Hakeuduin kirjoittamisen tutkimuksen maisteriopintoihin. Kehittelin vanhoja tarina-aihioitani, syvensin tuttuja henkilöhahmoja ja keksin uusia juonikuvioita.

 

8. Onnenpotku

Maisterin paperit.jpg

Sain kauppatieteiden graduni valmiiksi ja tutkinnon hyväksyttyä keväällä 2014. Pian sen jälkeen opintotukeni lakkasi juoksemasta. Toisen maisterintutkinnon tekeminen osoittautui vaikeaksi ilman rahaa. Tein erilaisia töitä opintojen ohessa, useimmiten oman alani ulkopuolelta.

Onni kuitenkin potkaisi. Pääsin kustannustoimittajaharjoittelijaksi ensin Into Kustannukseen ja sitten Vastapainolle. Fiilis oli korkealla, kun ensimmäinen kustannustoimittamani kirja ilmestyi kaupan hyllylle.

Harjoittelujeni jälkeen olen toiminut freelance-kustannustoimittajana. Nautin, kun saan tehdä töitä kirjojen ja kirjailijoiden kanssa. Vaikka kustannustoimitan lähinnä tietokirjallisuutta, olen saanut työstäni paukkuja myös omaan proosakirjoittamiseen. Lisäksi olen oppinut jotain siitä, miten kirjamaailma toimii kulissien takana.

 

Yllätysmatka Roomaan

Viime viikonloppuna vaimoni kaappasi minut syntymäpäivälahjamatkalle. En osannut lainkaan arvata, mihin olimme menossa. Vielä Kööpenhaminan lentokentällä luulin, että määränpää olisi Tanskassa. Vasta kun nousimme seuraavaan koneeseen, tajusin että kohde olisi Rooma.

Olin kerran käynyt pikaisesti Roomassa, mutta en muistanut kaupungista juuri mitään. Tiesin toki jonkin verran Rooman historiasta. Tiesin myös, että Vatikaanin museoissa on laajat taiteen ja muinaisjäännösten kokoelmat. Suuntasimmekin heti ensimmäisenä päivänä Vatikaaniin ihailemaan taideaarteita.

Assyria-fanille yksi mielenkiintoisimmista museoista oli paavi Gregoriuksen Egyptiläinen museo. Noin kolmasosa museosta on omistettu assyrialaisille veistoksille, kirjoituksille, käyttöesineille ja seinäreliefien kappaleille. Oli hauska nähdä alkuperäisiä nuolenpäillä kirjoitettuja savitauluja ja sylinteritekstejä, joiden englanninkielisistä käännöksistä olen ammentanut aineksia romaaneihini.

Nebukadressar-sylinteri

JousimiehiäAssyrialaisten sotapropaganda on vahvasti läsnä reliefien aihevalinnoissa. Kohokuvissa esitellään muun muassa sotilaiden voimaa ja hukkuvia vihollisia.

Hukkuvia.jpg

Vatikaanin museoissa riittäisi kiehtovaa nähtävää vaikka millä mitalla. Emme millään ehtineet kiertää niitä kaikkia. Esimerkiksi Pinacoteca ja Etruskimuseo jäivät ensi kertaan. Antiikin aikaisia kreikkalaisia ja roomalaisia veistoksia ihailimme vain hetken, mutta ne ennättivät silti tehdä vaikutuksen. Erityisesti käärmeiden kiusaama Laokoon poikineen herätti tunteita.

Laokoon.jpg

Museoiden kuuluisimmat kohteet lienevät Sikstuksen kappeli ja Rafaelin huoneet. Sikstuksen kappeli oli melkeinpä hupaisan täynnä turisteja. Vatikaanin turistimäärät ovat kuulemma kolminkertaistuneet nykyisen paavin aikana. Sikstuksen kappelin maalaukset, etenkin Michelangelon fresko Viimeinen tuomio, olivat toki vaikuttavia, mutta väenpaljous ja vihaiset vartijat hieman himmensivät taidenautintoa.

Rafaelin fresko Ateenan koulu Segnatura-huoneessa oli ehkä koko museovierailun pysäyttävin teos. Platon ja Aristoteles freskon keskellä huokuivat viisautta, ymmärrystä, sielujen yhteyttä ja ilmaisutaidon voimaa. Käsittämättömän pitkät ajanjaksot yhtäältä muinaisten filosofien ja Rafaelin ja toisaalta renessanssiajan ja nykypäivän välillä iskivät tajuntaan.

Ateenan koulu

Vatikaanin tunnetuin nähtävyys on totta kai Pietarinkirkko, roomalaiskatolisen kirkon keskus ja maailman suurin uskonnollinen rakennus. Se on häkellyttävän mahtipontinen, täynnä maalaustaidetta ja veistoksia, kultaa ja marmoria. Yksittäiset taideteokset hukkuvat runsauteen. Pidin Pietarinkirkossa eniten sen kupolista avautuvasta näkymästä Rooman kaupunkiin.

Näkymä Pietarinkirkosta

Näimme Roomassa muitakin upeita kirkkoja. Yksi mahtavimmista oli Lateraanikirkko, joka ei juurikaan häviä Pietarinkirkolle prameudessa. Rooman keisari Konstantinus rakensi Lateraanin Pyhän Johanneksen kirkon 300-luvulla, ja se on yksi maailman vanhimpia kirkkoja. Antiikin jälkeen rakennus on kokenut monenlaisia muutoksia, joista merkittävimmät 1600- ja 1700-luvuilla.

Lateraanikirkko.jpg

Santa Maria del Popolon kirkosta löytyy eräitä maalaustaiteen helmistä. Caravaggion hämmästystä ja tuohtumustakin herättäneet kokeilut Pietarin ristiinnaulitseminen ja Paavalin kääntymys ovat kirkon hämärässä nurkassa. Turistilla on pari minuuttia aikaa ihailla tauluja ennen kuin seuraava turistiryhmä päästetään niiden luo.

Rafaelin suunnittelema ja koristelema sivukappeli on Santa Maria del Popolon kaunein osa. Se on omistettu Rafaelin taloudelliselle tukijalle, pankkiiri Chigille. Neitsyen syntymä, Sebastiano del Piombon alttarimaalaus, hallitsee kappelia.

Santa Maria del Popolo.jpg

PantheonEnnen kuin Pantheon oli Pyhän Marian kirkko (joka toinen Rooman kirkko on pyhitetty Marialle), se oli muinaisten roomalaisten temppeli. Konsuli Agrippa rakennutti Pantheonin vanhimman osan yli 2 000 vuotta sitten. Temppelin kuuluisin osa, valtava betonikupoli, ajoittuu Rooman keisari Hadrianuksen valtakaudelle noin vuoteen 120.

Pantheonin kupoli on maailman suurin raudoittamattomasta betonista rakennettu kupoli. Sen hämmästyttävä kestävyys perustuu tulivuorten tuhkasta muodostuneeseen tuffiin, joka betoniin sekoitettuna estää rakennuksen halkeamia leviämästä. Vielä nykyäänkään ei täysin ymmärretä, miten 43 metriä korkea ja leveä kupoli on pysynyt pystyssä vuosituhansien halki.

Muut antiikin aikaiset rakennukset eivät ole selviytyneet yhtä hyvin kuin Pantheon. Forum Romanum ja Palatinus-kukkula ovat täynnä muinaisraunioita. Jotkin niistä ovat säilyneet lähes alkuperäisen näköisinä, toisista on jäljellä vain muutama kivenmurikka.

Vestan neitsyet.jpg

Teimme Roomassa paljon muutakin kuin ihastelimme kirkkoja ja rauniokasoja. Söimme ravintoloissa, kävelimme katutoreilla ja istuskelimme Tiber-joen varressa. Maistoimme paikallista jäätelöä, teimme ostoksia ja eksyimme ihastuttaville pikkukaduille. Kävelimme kilometrikaupalla. Vaikka kotiinpaluusta on jo monta päivää, en ole vieläkään täysin palautunut matkasta.

Vaimoni valitsi matkakohteen hyvin. Sydämeni syttyi Roomalle, ja siellä on käytävä pian uudestaan!

Forum Romanum

 

 

30-vuotisajatuksia

Täytin viime viikolla 30 vuotta. Nyt on asiaankuuluvaa potea pientä ikäkriisiä. Tai ainakin pohtia, mihin kaikki ne vuodet menivät.

Fysiikasta ja matematiikasta kiinnostuneet kaverini muistavat usein mainita, että kuuluisat fyysikot ja matemaatikot tekevät suuret keksintönsä yllättävän nuorina. Kyseisten tieteiden kirkkaimmat tähdet syttyvät lähes poikkeuksetta ennen 30 vuoden ikää.

Yksi tunnetuimmista esimerkeistä on Albert Einstein. Hän julkaisi vuonna 1905 artikkelinsa valosähköisestä ilmiöstä, Brownin liikkeestä, erityisestä suhteellisuusteoriasta ja massan ja energian ekvivalenssista – kaikki 26 vuoden iässä. Einstein mullisti yhden nuoruusvuotensa aikana koko modernin fysiikan.

Daniel Kehlmannin romaani Maailman mittaajat kuvaa matemaatikko Carl Friedrich Gaussin elämänvaiheita. Lapsuudessaan Gauss nöyryyttää opettajiaan, keksii laskukaavoja, joista aikakauden oppineimmat tiedemiehet eivät osaa edes uneksia, ja ihmettelee miksi kaikki muut ajattelevat niin jähmeästi. Mutta nerokin alkaa 30 vuoden lähestyessä huomata, ettei järki enää juokse samalla tavalla kuin ennen.

Seuraavasta taulukosta näkyy, minkä ikäisinä kuuluisat fyysikot ja matemaatikot ovat tehneet merkittävimmät löytönsä:

10 merkittävää 1800–1900-luvuilla vaikuttanutta fyysikkoa ja matemaatikkoa

Taulukkoa tutkittaessa kannattaa ottaa huomioon pari seikkaa. Fanitan fysiikkaa ja matematiikkaa, mutta rehellisesti sanottuna ymmärrän niitä aika vähän. Siksi merkittävimpien löytöjen arvioimisessa saattaa olla pieniä hairahduksia.

Toisekseen valitsemani tieteilijät ovat John Nashia lukuun ottamatta kuolleet 1800–1900-luvuilla, jolloin kuoltiin keskimäärin nuorempina kuin nykyään. Länsimaissa syntymähetken elinajanodote heilui 1800-luvun ajan 40 vuoden hujakoilla ja kääntyi sitten 1900-luvulla nopeaan kasvuun.

Seuraava kaavio havainnollistaa kunkin tieteentekijän elämänvaiheita:

Fyysikot ja matemaatikot

Fysiikan ja matematiikan jättiläiset ovat kokeneet uransa huipun nuorina ja eläneet sen jälkeen suhteellisen pitkän elämän. Heidän kukoistuskautensa ajoittuu pääsääntöisesti 20 ja 30 ikävuoden väliin.

 

On mielenkiintoista verrata fyysikoiden ja matemaatikoiden saavutuksia kirjailijoiden uran etenemiseen. Seuraava taulukko kertoo, minkä ikäisiä arvostamani kaunokirjailijat ovat olleet uransa merkkipaaluja saavuttaessaan. Valitsin näiksi merkkipaaluiksi kunkin kirjailijan esikoisteoksen ja (oman arvioni mukaan) merkittävimmän teoksen.

10 merkittävää 1800–1900-luvuilla vaikuttanutta kirjailijaa

Keskimääräinen kirjailijasuuruus on saanut esikoisteoksensa julki hieman yli 30-vuotiaana ja julkaissut merkittävimmän teoksensa 40 ikävuoden jälkeen.

Vaihtelua löytyy enemmän kuin fyysikoiden ja matemaatikoiden kohdalla. Fjodor Dostojevski ja Ernest Hemingway saivat ensimmäiset kaunokirjalliset teoksensa valmiiksi 24-vuotiaina, Umberto Eco kaksi kertaa niin vanhana. Hemingway ehti kirjoittaa kirjoja 29 vuotta ennen merkittävimmän teoksen ilmestymistä; Emily Brontë julkaisi parhaan ja ainoan romaaninsa 29-vuotiaana.

Seuraavassa kaaviossa selvitetään kirjailijoiden elämänvaiheita:

Kirjailijat

Taas on hyvä huomata, että kyse on 1800- ja 1900-luvuilla eläneistä ihmisistä. Lisäksi valitut esimerkkikirjailijat elivät keskimäärin lyhyemmän elämän kuin valitut fyysikot ja matemaatikot. Tämän vuoksi on mielekkäämpää verrata kirjailijoiden saavutuksia heidän omaan ikäänsä kuin nykypäivän elinajanodotteisiin tai fyysikoiden ja matemaatikoiden ikään.

Seuraavat kaaviot osoittavat, miten tieteentekijöiden ja kirjailijoiden elämät ovat keskimäärin jakautuneet. Prosentit tarkoittavat elämänvaiheen osuutta tieteilijän tai taiteilijan koko elämästä.

Elämänkaaret

Keskimääräisellä huippufyysikolla näyttäisi olevan suhteellisen vähän aikaa kehittää taitoaan, kun taas kirjailijan ura saattaa kestää pitkään ennen suurimpia saavutuksia. Pelkkä esikoisteoksen kypsyttely voi viedä runsaasti aikaa, jopa puolet elämästä tai enemmänkin.

Siinä missä esimerkkitieteilijä elää yli puolet elämästään urahuippunsa jälkeen, esimerkkikirjailijalla on siinä vaiheessa alle neljännes jäljellä.

Fysiikan ja matematiikan suuret keksinnöt näyttävät vaativan nuoren älyn säkenöintiä. Kirjojen kirjoittamisessa tarvitaan usein hitaampaa ajattelua, suurta tietomäärää monilta aloilta ja elämänkokemusta, jota tulee vain vuosien karttuessa. Siksi merkittävät kirjailijat ovat yltäneet suurimpiin saavutuksiinsa keskimäärin vanhempina kuin merkittävät fyysikot ja matemaatikot.

 

Taulukoiden ja kaavakuvien tuijottelu kertoo ehkä enemmän tilastojen kokoajasta kuin objektiivisesta todellisuudesta. Tilastot antavat kuitenkin toivoa siitä, että parhaat vaiheet ovat vasta tuloillaan. Olen julkaissut ensimmäiset romaanini melko nuorena, ja edessä on toivottavasti monia armorikkaita vuosia.