Yllätysmatka Roomaan

Viime viikonloppuna vaimoni kaappasi minut syntymäpäivälahjamatkalle. En osannut lainkaan arvata, mihin olimme menossa. Vielä Kööpenhaminan lentokentällä luulin, että määränpää olisi Tanskassa. Vasta kun nousimme seuraavaan koneeseen, tajusin että kohde olisi Rooma.

Olin kerran käynyt pikaisesti Roomassa, mutta en muistanut kaupungista juuri mitään. Tiesin toki jonkin verran Rooman historiasta. Tiesin myös, että Vatikaanin museoissa on laajat taiteen ja muinaisjäännösten kokoelmat. Suuntasimmekin heti ensimmäisenä päivänä Vatikaaniin ihailemaan taideaarteita.

Assyria-fanille yksi mielenkiintoisimmista museoista oli paavi Gregoriuksen Egyptiläinen museo. Noin kolmasosa museosta on omistettu assyrialaisille veistoksille, kirjoituksille, käyttöesineille ja seinäreliefien kappaleille. Oli hauska nähdä alkuperäisiä nuolenpäillä kirjoitettuja savitauluja ja sylinteritekstejä, joiden englanninkielisistä käännöksistä olen ammentanut aineksia romaaneihini.

Nebukadressar-sylinteri

JousimiehiäAssyrialaisten sotapropaganda on vahvasti läsnä reliefien aihevalinnoissa. Kohokuvissa esitellään muun muassa sotilaiden voimaa ja hukkuvia vihollisia.

Hukkuvia.jpg

Vatikaanin museoissa riittäisi kiehtovaa nähtävää vaikka millä mitalla. Emme millään ehtineet kiertää niitä kaikkia. Esimerkiksi Pinacoteca ja Etruskimuseo jäivät ensi kertaan. Antiikin aikaisia kreikkalaisia ja roomalaisia veistoksia ihailimme vain hetken, mutta ne ennättivät silti tehdä vaikutuksen. Erityisesti käärmeiden kiusaama Laokoon poikineen herätti tunteita.

Laokoon.jpg

Museoiden kuuluisimmat kohteet lienevät Sikstuksen kappeli ja Rafaelin huoneet. Sikstuksen kappeli oli melkeinpä hupaisan täynnä turisteja. Vatikaanin turistimäärät ovat kuulemma kolminkertaistuneet nykyisen paavin aikana. Sikstuksen kappelin maalaukset, etenkin Michelangelon fresko Viimeinen tuomio, olivat toki vaikuttavia, mutta väenpaljous ja vihaiset vartijat hieman himmensivät taidenautintoa.

Rafaelin fresko Ateenan koulu Segnatura-huoneessa oli ehkä koko museovierailun pysäyttävin teos. Platon ja Aristoteles freskon keskellä huokuivat viisautta, ymmärrystä, sielujen yhteyttä ja ilmaisutaidon voimaa. Käsittämättömän pitkät ajanjaksot yhtäältä muinaisten filosofien ja Rafaelin ja toisaalta renessanssiajan ja nykypäivän välillä iskivät tajuntaan.

Ateenan koulu

Vatikaanin tunnetuin nähtävyys on totta kai Pietarinkirkko, roomalaiskatolisen kirkon keskus ja maailman suurin uskonnollinen rakennus. Se on häkellyttävän mahtipontinen, täynnä maalaustaidetta ja veistoksia, kultaa ja marmoria. Yksittäiset taideteokset hukkuvat runsauteen. Pidin Pietarinkirkossa eniten sen kupolista avautuvasta näkymästä Rooman kaupunkiin.

Näkymä Pietarinkirkosta

Näimme Roomassa muitakin upeita kirkkoja. Yksi mahtavimmista oli Lateraanikirkko, joka ei juurikaan häviä Pietarinkirkolle prameudessa. Rooman keisari Konstantinus rakensi Lateraanin Pyhän Johanneksen kirkon 300-luvulla, ja se on yksi maailman vanhimpia kirkkoja. Antiikin jälkeen rakennus on kokenut monenlaisia muutoksia, joista merkittävimmät 1600- ja 1700-luvuilla.

Lateraanikirkko.jpg

Santa Maria del Popolon kirkosta löytyy eräitä maalaustaiteen helmistä. Caravaggion hämmästystä ja tuohtumustakin herättäneet kokeilut Pietarin ristiinnaulitseminen ja Paavalin kääntymys ovat kirkon hämärässä nurkassa. Turistilla on pari minuuttia aikaa ihailla tauluja ennen kuin seuraava turistiryhmä päästetään niiden luo.

Rafaelin suunnittelema ja koristelema sivukappeli on Santa Maria del Popolon kaunein osa. Se on omistettu Rafaelin taloudelliselle tukijalle, pankkiiri Chigille. Neitsyen syntymä, Sebastiano del Piombon alttarimaalaus, hallitsee kappelia.

Santa Maria del Popolo.jpg

PantheonEnnen kuin Pantheon oli Pyhän Marian kirkko (joka toinen Rooman kirkko on pyhitetty Marialle), se oli muinaisten roomalaisten temppeli. Konsuli Agrippa rakennutti Pantheonin vanhimman osan yli 2 000 vuotta sitten. Temppelin kuuluisin osa, valtava betonikupoli, ajoittuu Rooman keisari Hadrianuksen valtakaudelle noin vuoteen 120.

Pantheonin kupoli on maailman suurin raudoittamattomasta betonista rakennettu kupoli. Sen hämmästyttävä kestävyys perustuu tulivuorten tuhkasta muodostuneeseen tuffiin, joka betoniin sekoitettuna estää rakennuksen halkeamia leviämästä. Vielä nykyäänkään ei täysin ymmärretä, miten 43 metriä korkea ja leveä kupoli on pysynyt pystyssä vuosituhansien halki.

Muut antiikin aikaiset rakennukset eivät ole selviytyneet yhtä hyvin kuin Pantheon. Forum Romanum ja Palatinus-kukkula ovat täynnä muinaisraunioita. Jotkin niistä ovat säilyneet lähes alkuperäisen näköisinä, toisista on jäljellä vain muutama kivenmurikka.

Vestan neitsyet.jpg

Teimme Roomassa paljon muutakin kuin ihastelimme kirkkoja ja rauniokasoja. Söimme ravintoloissa, kävelimme katutoreilla ja istuskelimme Tiber-joen varressa. Maistoimme paikallista jäätelöä, teimme ostoksia ja eksyimme ihastuttaville pikkukaduille. Kävelimme kilometrikaupalla. Vaikka kotiinpaluusta on jo monta päivää, en ole vieläkään täysin palautunut matkasta.

Vaimoni valitsi matkakohteen hyvin. Sydämeni syttyi Roomalle, ja siellä on käytävä pian uudestaan!

Forum Romanum

 

 

Mainokset

30-vuotisajatuksia

Täytin viime viikolla 30 vuotta. Nyt on asiaankuuluvaa potea pientä ikäkriisiä. Tai ainakin pohtia, mihin kaikki ne vuodet menivät.

Fysiikasta ja matematiikasta kiinnostuneet kaverini muistavat usein mainita, että kuuluisat fyysikot ja matemaatikot tekevät suuret keksintönsä yllättävän nuorina. Kyseisten tieteiden kirkkaimmat tähdet syttyvät lähes poikkeuksetta ennen 30 vuoden ikää.

Yksi tunnetuimmista esimerkeistä on Albert Einstein. Hän julkaisi vuonna 1905 artikkelinsa valosähköisestä ilmiöstä, Brownin liikkeestä, erityisestä suhteellisuusteoriasta ja massan ja energian ekvivalenssista – kaikki 26 vuoden iässä. Einstein mullisti yhden nuoruusvuotensa aikana koko modernin fysiikan.

Daniel Kehlmannin romaani Maailman mittaajat kuvaa matemaatikko Carl Friedrich Gaussin elämänvaiheita. Lapsuudessaan Gauss nöyryyttää opettajiaan, keksii laskukaavoja, joista aikakauden oppineimmat tiedemiehet eivät osaa edes uneksia, ja ihmettelee miksi kaikki muut ajattelevat niin jähmeästi. Mutta nerokin alkaa 30 vuoden lähestyessä huomata, ettei järki enää juokse samalla tavalla kuin ennen.

Seuraavasta taulukosta näkyy, minkä ikäisinä kuuluisat fyysikot ja matemaatikot ovat tehneet merkittävimmät löytönsä:

10 merkittävää 1800–1900-luvuilla vaikuttanutta fyysikkoa ja matemaatikkoa

Taulukkoa tutkittaessa kannattaa ottaa huomioon pari seikkaa. Fanitan fysiikkaa ja matematiikkaa, mutta rehellisesti sanottuna ymmärrän niitä aika vähän. Siksi merkittävimpien löytöjen arvioimisessa saattaa olla pieniä hairahduksia.

Toisekseen valitsemani tieteilijät ovat John Nashia lukuun ottamatta kuolleet 1800–1900-luvuilla, jolloin kuoltiin keskimäärin nuorempina kuin nykyään. Länsimaissa syntymähetken elinajanodote heilui 1800-luvun ajan 40 vuoden hujakoilla ja kääntyi sitten 1900-luvulla nopeaan kasvuun.

Seuraava kaavio havainnollistaa kunkin tieteentekijän elämänvaiheita:

Fyysikot ja matemaatikot

Fysiikan ja matematiikan jättiläiset ovat kokeneet uransa huipun nuorina ja eläneet sen jälkeen suhteellisen pitkän elämän. Heidän kukoistuskautensa ajoittuu pääsääntöisesti 20 ja 30 ikävuoden väliin.

 

On mielenkiintoista verrata fyysikoiden ja matemaatikoiden saavutuksia kirjailijoiden uran etenemiseen. Seuraava taulukko kertoo, minkä ikäisiä arvostamani kaunokirjailijat ovat olleet uransa merkkipaaluja saavuttaessaan. Valitsin näiksi merkkipaaluiksi kunkin kirjailijan esikoisteoksen ja (oman arvioni mukaan) merkittävimmän teoksen.

10 merkittävää 1800–1900-luvuilla vaikuttanutta kirjailijaa

Keskimääräinen kirjailijasuuruus on saanut esikoisteoksensa julki hieman yli 30-vuotiaana ja julkaissut merkittävimmän teoksensa 40 ikävuoden jälkeen.

Vaihtelua löytyy enemmän kuin fyysikoiden ja matemaatikoiden kohdalla. Fjodor Dostojevski ja Ernest Hemingway saivat ensimmäiset kaunokirjalliset teoksensa valmiiksi 24-vuotiaina, Umberto Eco kaksi kertaa niin vanhana. Hemingway ehti kirjoittaa kirjoja 29 vuotta ennen merkittävimmän teoksen ilmestymistä; Emily Brontë julkaisi parhaan ja ainoan romaaninsa 29-vuotiaana.

Seuraavassa kaaviossa selvitetään kirjailijoiden elämänvaiheita:

Kirjailijat

Taas on hyvä huomata, että kyse on 1800- ja 1900-luvuilla eläneistä ihmisistä. Valitut esimerkkikirjailijat elivät keskimäärin lyhyemmän elämän kuin valitut fyysikot ja matemaatikot. Tämän vuoksi on mielekkäämpää verrata kirjailijoiden saavutuksia heidän omaan ikäänsä kuin nykypäivän elinajanodotteisiin tai fyysikoiden ja matemaatikoiden ikään.

Seuraavat kaaviot osoittavat, miten tieteentekijöiden ja kirjailijoiden elämät ovat keskimäärin jakautuneet. Prosentit tarkoittavat elämänvaiheen osuutta tieteilijän tai taiteilijan koko elämästä.

Elämänkaaret

Keskimääräisellä huippufyysikolla näyttäisi olevan suhteellisen vähän aikaa kehittää taitoaan, kun taas kirjailijan ura saattaa kestää pitkään ennen suurimpia saavutuksia. Pelkkä esikoisteoksen kypsyttely voi viedä runsaasti aikaa, jopa puolet elämästä tai enemmänkin.

Siinä missä esimerkkitieteilijä elää yli puolet elämästään urahuippunsa jälkeen, esimerkkikirjailijalla on siinä vaiheessa alle neljännes jäljellä.

Fysiikan ja matematiikan suuret keksinnöt näyttävät vaativan nuoren älyn säkenöintiä. Kirjojen kirjoittamisessa tarvitaan usein hitaampaa ajattelua, suurta tietomäärää monilta aloilta ja elämänkokemusta, jota tulee vain vuosien karttuessa. Siksi merkittävät kirjailijat ovat yltäneet suurimpiin saavutuksiinsa keskimäärin vanhempina kuin merkittävät fyysikot ja matemaatikot.

 

Taulukoiden ja kaavakuvien tuijottelu kertoo ehkä enemmän tilastojen kokoajasta kuin objektiivisesta todellisuudesta. Tilastot antavat kuitenkin toivoa siitä, että parhaat vaiheet ovat vasta tuloillaan. Olen julkaissut ensimmäiset romaanini melko nuorena, ja edessä on toivottavasti monia armorikkaita vuosia.

 

 

Kirjoittamisesta ja asteroideista

Varoitus: Tässä artikkelissa kirjoittaja eksyy hitaan ajattelun ja laumamielen kautta ulkoavaruuteen. Lukijan vastuulle jää löytää sieltä pois.

 

Veljeni ja kälyni antoivat minulle lahjaksi Daniel Kahnemanin kirjan Thinking, Fast and Slow. Kahnemanin mukaan ihmisen ajattelua hallitsee kaksi systeemiä, nopean ajattelun ohjaama systeemi 1 ja hitaampaan ajatteluun perustuva systeemi 2. Molemmille ajattelutavoille on paikkansa ja aikansa: nopeaa, yksinkertaistavaa ja yleistävää ajattelua tarvitaan pikaisiin päätöksiin (mitä teen ruoaksi, mitä reittiä kävelen kauppaan, väistänkö autoa joka ajaa minua päin), kun taas hidas, analysoiva ja järkevä ajattelu on tarpeellista, kun päätetään isommista asioista (vaikkapa asunnon hankkimisesta, työpaikan vastaanottamisesta tai oman olemassaolon perustelemisesta).

Itse olen hidas ajattelija, en nopea. Joudun puntaroimaan pieniäkin päätöksiä enkä osaa reagoida ympäristöön nopeasti. Ajattelun hitaus on harmillista aikana, joka vaatii säkenöivää nopeutta.

Parhaiten hitauden huomaa kanssakäynnissä ihmisten kanssa. Nopeasti etenevä keskustelu suuressa joukossa on minulle vaikeaa. Sanavalintani saattavat olla tahattoman jyrkkiä, vaikka ne olisi tarkoitettu itseironisiksi, ja monet luulevat minun olevan tosissani vaikken olisi. Kahdenkeskinen, hitaampi keskustelu tuntuu luontevammalta tavalta kommunikoida.

Kirjoittaminen on parhaimmillaan kahdenkeskistä keskustelua. Kirjoittaja puhuu tekstin kautta ja lukija vastaa tulkinnallaan. Toki puhumisen välitön palaute puuttuu kirjoittamisesta ja lukemisesta. Niin puhe kuin kirjoitus ovat vajavaisia keinoja saada kosketuspintaa kahden ihmisen välille. Mutta siihen asti että Neuralink tai Alphabet keksii laumamielen, täytyy tyytyä nykyisiin kommunikaatioteknologioihin: tekstiin, puheeseen ja keholliseen viestintään.

Tekstien välittäminen, niiden tuottaminen ja lukeminen on ehkä lähimpänä laumamieltä, koko ihmiskunnan jakamaa todellisuutta. Tekstejä on kirjoitettu viidentuhannen vuoden ajan, ja ne ovat usein säilyneet tuhansia vuosia. Kirjoittajat ovat aina nousseet aiempien kirjoittajien olkapäille, jokainen teos nojaa kirjalliseen perinteeseen ja jokainen kirjoitettu ajatus perustuu aiempiin ajatuksiin. Tekstien lajit ovat kehittyneet uusiin, joskus yllättäviinkin suuntiin, sopeutuneet ympäristöönsä ja jalostuneet miljoonien kirjoittajien joukkoälyn myllyssä.

eso0718a

Kirjoittaja voi kuvitella olevansa asteroidi, kivenkappale avaruuden tyhjiössä. Hän ei itsessään ole kovin merkittävä: hänellä ei yksinään ole päämäärää, hän ei loista omaa valoa, hän vain leijuu muiden asteroidien joukossa. Mutta joskus tyhjyydessä harhaileva kivenpala löytää planeetan ja alkaa kiertää sitä. Merkityksettömästä kivestä tulee kuu, joka heijastaa auringon valoa emäplaneetalleen.

Kirjoittaja istuu hiljaa joukossa ja kuuntelee muita. Kun hän on kuullut tarpeeksi, hän rakentaa viestinsä ja välittää sen eteenpäin. Kirjoittaminen on ennen kaikkea välittämistä; kirjoittajan täytyy välittää sekä lukijalle että lukijasta, sekä tekstiä että tekstistä. Hän ei välitä eteenpäin omaa vaan yhteistä, eikä hän ole luoja vaan kanavoija. Hänen ideansa eivät tule omista aivoista vaan jostain hermoverkkojen tuolta puolen, jaetusta todellisuudesta.

Kertomuksen idea on kirjoittajan päässä aluksi suurenmoinen, ahaa-elämys joka vaatii päästä julki. Mutta mitä pidemmälle ideaa kirjoittaa auki, sitä vähemmän se muistuttaa itseään, eikä se koskaan toteudu sellaisena kuin sen haluaisi toteutuvan. Teksti ei näytä edes kirjoittajan omissa silmissä siltä miltä sen pitäisi. Silti täytyy yrittää olla uskollinen idealle, tuoda se julki mahdollisimman totena, vaikka totuus katoaa sana sanalta.

Palaan siihen, mistä kertomukset tulevat, vielä myöhemmin tässä blogissa.

 

Artikkelikuva on Daniel Kahnemanin teoksen Thinking, Fast and Slow kannesta.

Asteroidin kuva on ESO:n arkistosta, alkuperäinen kuva löytyy täältä: http://www.eso.org/public/images/eso0718a/

 

 

Harmegiddo on ilmestynyt

Tänään on hyvä päivä, monella tavalla. Yksi päivän kohokohdista oli, kun postiljooni toi pahvilaatikon ovelle. Avasin laatikon ja löysin sen sisältä 20 uunituoretta kirjaa, Harmegiddon kirjailijakappaleet. Jännittävää!

En ole vielä avannut kirjaa, lähinnä fiilistellyt miltä se tuntuu esineenä kädessä. Painaa mukavasti muttei liikaa, kansikuva on tyylikäs, samoin kannen asettelu, kansipaperi tuntuu karhealta kädessä. Eiköhän sisältökin ole kohdillaan.

Oma tunnetila on ehkä jollain tapaa vielä hienompi kuin esikoisteoksen kohdalla. Toinen romaani kertoo, ettei ensimmäinen ollut mikään onnenkantamoinen. Tai ainakin niin voin itselleni uskotella.

Ulkona sataa lunta ja on kaunista. Tänään on oikein hyvä päivä.

Harmegiddokirja.jpg

 

 

Muinaisuus kiinnostaa 3: Savitauluja ja kivikuvia

Niniven, Assurin ja Kalahin kaupungit katosivat hiekan alle jo 2 500 vuotta sitten, mutta assyrialainen insinööritaito ei hävinnyt. Arkhimedeen ruuvi, jota käytetään veden nostamiseen, sai ehkä innoituksensa assyrialaisten keksinnöstä. Stephanie Dalley on esittänyt ajatuksen, että Niniven monikerroksisiin puutarhoihin nostettiin vettä valtavien pyörivien ruuvien avulla. Kenties legenda Babylonin riippuvista puutarhoista perustuu vesiruuveilla kasteltuihin viheralueisiin.

Keskustelua on herättänyt myös Kalahin raunioista löytynyt Nimrudin linssi, jonka käyttötarkoitusta on yritetty selittää eri tavoilla. Jotkut arvelevat, että lasista tehtyä linssiä käytettiin suurennuslasina pikkutarkoissa kaiverrustöissä. Toisten mukaan se oli osa suurempaa teleskooppia. On pakko myöntää, että ajatus assyrialaisista tutkimassa kaukoputkella tähtitaivasta yli kaksi vuosituhatta ennen Galileo Galileita on huikea mielikuva, joskin ehkä epäuskottava.

Kuningas Assurbanipal kokosi valtakuntansa viisauden Niniven kirjastoihin 600-luvulla ennen ajanlaskun alkua. Niniven raunioista on löytynyt tuhansia savitauluja: kirjeitä, kertomuksia, ennustuksia, ylistyslauluja, lakeja ja kauppakirjoja. Savitauluissa välittyy eteenpäin myös assyrialaisten tietämys lääketieteestä, tähtitieteestä ja matematiikasta. Muinainen sivistys oli häkellyttävän laaja, vaikka vain pieni osa väestöstä pääsi nauttimaan siitä ja kehittämään sitä eteenpäin.

Pian Assurbanipalin kuoleman jälkeen Assyrian entiset alamaiset kääntyivät herrojaan vastaan. Mahtavat kaupungit hävitettiin tyystin, ja muistot suuresta valtakunnasta hämärtyivät vuosisatojen saatossa.

Kaupungit löytyivät uudestaan vasta 1800-luvulla, kun britit alkoivat kaivella Irakin rauniokumpuja. Britit ja muut eurooppalaiset ryöstivät mittaamattoman arvokkaat muinaisaarteet ja veivät ne museoihinsa. Siellä niitä voi edelleen käydä ihailemassa, Lontoossa, Pariisissa, Roomassa ja Berliinissä. Aika on rapistanut muinaisen Assyrian patsaita ja kohokuvia ja kuluttanut värit pois, mutta ne ovat silti oman aikansa veisto- ja kuvataiteen ihmeitä.

Assyrialainen taide on hämmästyttävän elävää verrattuna mihin tahansa saman aikakauden taiteeseen. Erityisesti seinäreliefit eli seiniin kaiverretut kohokuvat vangitsevat katseen. Reliefien aiheet ovat usein raakoja kuvauksia sotaretkistä, mutta joukosta löytyy myös herkkiä kuvia luonnosta, eläimistä ja iloista elämää viettävistä ihmisistä. Niissäkin kuvissa, joissa viholliset polvistuvat valloittajien jalkojen juureen tai leijona saa metsästäjän nuolen selkäänsä, taiteilijan käsi näyttää ikään kuin säälineen sorrettua ja antaneen tälle ripauksen sielua. Ehkä taiteilija on jopa ollut alistetun puolella mutta jättänyt mielipiteensä vain hienovaraiseksi vihjaukseksi reliefin kiveen. Kenties haavoittuneissa leijonissa, jotka tekevät kuolemaa Assurbanipalin palatsin seinillä, näkyy jo aavistus lähestyvästä tuhosta.

leijona

Eurooppalaisten ryöstöretkestä Irakin rauniokummuille koitui jotain hyvääkin. Kun Isis-järjestö alkoi joitakin vuosia sitten riehua Irakin ja Syyrian alueella, se tuhosi ihmiselämien lisäksi myös historiallisia muistomerkkejä. Ne muinaisjäännökset, jotka oli viety Eurooppaan, olivat paremmassa turvassa kuin Niniven rauniot Mosulissa tai Palmyran kaupunki Syyriassa.

Irakista tuoduilla ja siellä yhä olevilla muinaismuistoilla on suuri merkitys. Savitaulut ja kivikuvat ovat osa alueen yhteistä historiaa ja koko ihmiskunnan kulttuuriperintöä. Ne tarjoavat mahdollisuuden kansojen väliseen keskusteluun. Menneisyyden vaaliminen ja sen ymmärtäminen auttavat ymmärtämään paitsi nykyhetkeä ja tulevaisuutta, myös kanssaihmistä ja hänen kokemustaan maailmasta.

 

Artikkelikuva: Gaselleja (British Museumissa)

Kakkoskuva: Haavoittunut leijona (niin ikään British Museumissa)

 

 

Muinaisuus kiinnostaa 2: Sankaritaruja ja synkkiä käänteitä

Kiinnostukseni muinaista Lähi-itää kohtaan juontuu niin kaukaa lapsuudestani, etten täysin hahmota kaikkia sen syitä. Jossain vaiheessa huomasin, että rautakautinen Assyria on kiehtova arvoitus: samaan aikaan sekä tieteen ja taiteen tyyssija että sotapropagandan, imperialismin ja ankaran kurin kyllästämä pakkoyhteiskunta. Vaikka sen lait, säännöt ja tavat ovat nykypäivän ihmiselle lähes käsittämättömiä, niissä piilee länsimaisen ajattelumaailman siemen. Assyrian vaikutus ja yhtäläisyydet nykyaikaan ovat pintaa syvemmällä.

Yksi selvimmistä assyrialaisilta periytyneistä vaikutteista ovat myytit, varhaiset sankaritarinat joihin myöhempi kertomusperinne pohjautuu. Gilgameš-eepoksessa kuvataan, kuinka vedenpaisumus peittää maan ja vain Utnapištim-niminen mies perheineen ja tovereineen selviytyy suuressa laivassa. Taru muistuttaa Raamatun kertomusta Nooan arkista. Useissa muissakin Raamatun tarinoissa, kuten Jobin kirjassa, näkyy heijastuksia assyrialaisten ja babylonialaisten myyteistä.

Gilgameš-eepos rikkoo varhaisempien sankaritarujen kaavaa. Kuningas Gilgameš ei voimistaan huolimatta ole hyvä sankari vaan hirmuhallitsija, ja hänen täytyy käydä läpi monta koetusta ennen kuin hän voi hallita viisaasti. Kaikkine kokemuksineenkaan hän ei tyydy jumalten tuomioon vaan lähtee Utnapištimin luo selvittääkseen ikuisen elämän salaisuuden. Juomanlaskijatar Siduri moittii Gilgamešia tämän ponnisteluista:

”Gilgameš, mihinkä juokset?
Elämää, jota etsit, et löytävä ole.
Kun jumalat ihmiset loivat,
Osaksi ihmisten kuoleman soivat,
Ottivat itselleen käteensä elämän.”

(Gilgameš: Maailman vanhin sankaritaru, suomentanut Armas Salonen, WSOY 1980.)

gilgamesh

Mitä pitemmälle assyrialais-babylonialainen sivistys kehittyi, sitä pessimistisempiä sävyjä kertomukset saivat. Vanhoille yleville tarinoille naurettiin, ja synkät käänteet estivät sankareita saavuttamasta haluamaansa. Erran ja Išumin runoelmassa jopa sotapropaganda käännetään päälaelleen. Sota ei enää olekaan ihailtavaa ja kunniakasta vaan aiheuttaa turhaa kärsimystä viattomille ihmisille.

Assyriasta jäi jälkeen muutakin kuin tarinoita. Päivityksen viimeisessä, kolmannessa osassa kerron assyrialaisten tieteestä ja taiteesta.

 

Kuva: Gilgameš rutistaa leijonaa rintaansa vasten (Louvren museossa)

 

 

Muinaisuus kiinnostaa

Elokuvateollisuus rakastaa antiikin Kreikkaa. Brad Pitt seikkailee Akhilleuksena, Colin Farrell heiluttelee vaaleita kutrejaan Aleksanteri Suurena ja Gerard Butler ärjyy persialaiset maanrakoon Spartan Leonidaana. Miehiset sankaritarut heräävät eloon, kun Henry Cavill ammuskelee taikajousella, Sam Worthington taistelee Medusaa vastaan ja Dwayne The Rock Johnson pullistelee lihaksiaan sotajoukkojen edessä.Herakles.jpg

Kirjakustantamojättiläiset ovat iskeneet silmänsä antiikin Rooman vaiheisiin, erityisesti tasavallan viimeisiin vuosiin. Niin Conn Iggulden (HarperCollinsin tallissa) kuin vastikään edesmennyt Colleen McCullough (muun muassa Simon & Schusterilla) ovat kirjoittaneet Rooman tasavallan romahduksesta. Myös moni muu kustantamo ja kirjailija on kääntänyt katseensa myöhäisantiikin tarinoihin.

On helppo ymmärtää, miksi antiikin suurvallat ovat suosittuja kirjojen ja elokuvien aiheita. Länsimainen kulttuuri on rakennettu kreikkalaisten ja roomalaisten laskemalle perustalle. Yhtymäkohtia nykyaikaan löytyy vaikka millä mitalla, ja niiden löytäminen on palkitsevaa niin lukijalle kuin kirjoittajalle. Monet länsikulttuurin piirteet muistuttavat Rooman tasavallan lopunaikaa: superrikkaiden valta kasvaa, demokraattiset instituutiot horjuvat ja vahvat populistiset johtajat keräävät suosiota.

Miksi sitten kirjoitan Assyriasta enkä vaikkapa Kreikasta tai Roomasta? Vastaan kysymykseen blogipäivityksen seuraavalla sivulla.

 

Artikkelikuva: Roomalaiset keisarinpäät tuijottelevat New Yorkin Metropolitan-museossa.

Toinen kuva: Tarusankari Herkules pelaa pesäpalloa Pariisin Louvressa.