Romaanin rustaamisen viisi veikeää vaihetta

Varovainen innostus, epäilys, ahdistus, hajottaminen ja häiriköinti. Niistä on hyvä kirjoitusprosessi tehty. Tässä blogiartikkelissa paljastan, kuinka kustakin vaiheesta voi kuvitella selviytyvänsä, sekä avaudun omakohtaisista kokemuksistani.

 

Romaanin syntyvaihe #1: Varovainen innostus.

Romaanin synnyttämisessä mukavinta puuhaa on idean alkuunsaattaminen. Kun romaani-idea paukahtaa päähän, se on jotakuinkin aina erinomainen. Ensimmäisten sekuntien aikana tuleva mestariteos näyttäytyy taiteellisesti kunnianhimoisena, maailmankirjallisuutta uudistavana bestsellerinä. Kaikki ovet ovat auki.

Liika ajattelu tietenkin pilaa idean. Täytyy pohtia, onko tulevaisuuden ylistetty klassikko sittenkään toteutettavissa, kaupallisesti pätevä ja urakehityksen kannalta otollinen. Löytyykö omasta työkalupakista välineitä ideoidun romaanin kirjoittamiseen? Entä kehtaako moista sielua riisuvaa paljastusteosta edes julkaista, mitä sukulaisetkin siitä sanovat?

Uusia romaani-ideoita tulee päivittäin ja ne kamppailevat elintilasta kuin nuijapäät rantavedessä. Useimmat eivät selviä muutamaa päivää pitempään. Yritän ajatella, ettei näillä kirjansiemenillä ole vielä sielua, jolloin niiden hylkääminen ei tunnu niin pahalta. Mutta silti se aina riipii, kun jokin hyvä ajatus jää vain ajatuksen asteelle.

Taistelevat nuijapäät
Taistelevat nuijapäät. Kuva: Böhringer Friedrich / Wikimedia Commons.

 

Romaanin syntyvaihe #2. Epäilys.

Kun idea on voittanut darwinistisen kilpailun veljiään ja sisariaan vastaan, on aika antaa sen kasvaa. Eri kirjailijat paisuttavat ideaansa eri tavoilla ja eri kypsyysasteeseen. Jotkut jättävät homman alitajunnalleen, antavat tarinan hautua aivojen syövereissä ja lähtevät kirjoittamaan puhtaalta pöydältä tyhjälle paperille. Toiset tekevät laajan taustatyön, tutkivat ja suunnittelevat. Itse kuulun jälkimmäiseen porukkaan.

Työstän tällä hetkellä muiden projektieni ohessa Babyloniaan sijoittuvaa historiallista romaania. Olen lukenut sitä varten kymmeniä kirjoja, kymmeniä artikkeleita ja satoja nettilähteitä, käynyt lukuisissa museoissa ja ottanut tuhansia valokuvia. Historialliset taistelut, palatsit, temppelit, salakäytävät, myrkkymaljat ja taivaankappaleiden liikkeet loksahtelevat juoneen yllättävän kätevästi. Tietenkään jokaista tiedonjyvää ei voi sisällyttää kertomukseen – kaikesta luetusta tiedosta vain prosentin murto-osa päätyy lopulliseen romaaniin.

Usein minulta kysytään, onko hauskaa kun saan kirjoittaa mitä mieleen juolahtaa. Historialliset romaanit pohjautuvat useimmiten tarkkaan taustoitukseen ja maailmanrakennukseen. En siis ainoastaan kuvittele tarinoita mielessäni ja naputtele niitä tekstitiedostoon inspiroivan flow-tilan huumassa. Ennen varsinaista kirjoittamista on tehty jo yli puolet työstä lukemalla.

Taustoitus ei sisällä pelkästään tietokirjojen tutkimista. Romaanimaakarin täytyy ymmärtää myös genreä, jota hänen tuotoksensa edustaa. Historiallisen romaanin kirjoittajan pitää tuntea historiallisen romaanin genre, tieteisnovellin kirjoittajan science fiction -genre ja niin edelleen. Lajityypin ansoihin on helppo tipahtaa, jollei niitä tiedä etukäteen, eikä vakiintuneita käytäntöjä voi uudistaa, ellei tunnista niiden lainalaisuuksia. On melkein pakko lukea runsaasti, jos haluaa kirjoittaa vakavissaan.

Tälle vaiheelle tunnusomaisin tunne on epäilys. Aina epäilyttää, ettei tietoa ole tarpeeksi, tieto on epäpätevää tai genre karkaa hallusta. Taustatutkimusta voisi jatkaa loputtomiin. Onneksi kirjakustantamot asettavat määräaikoja, jotka repivät pakkomielteisen kirjailijan irti hermeneuttisesta kehästä.

Kirjastokassi
Romaanin syntyvaihe #2. Epäilys. – Ongelmallista tässä työvaiheessa on, että kaikkia haluamiaan kirjoja ei saa ahdettua kirjastokassiin. Silti kirjastokassi painaa usein toistakymmentä kiloa.

 

Romaanin syntyvaihe #3. Ahdistus.

Kun tietoa on kerätty jotenkuten siedettävä määrä, on aika siirtyä raakakäsikirjoitukseen. Sen kirjoittaminen on raakaa puuhaa. Täyspitkää romaania varten täytyy tuottaa paljon tekstimassaa. Juonen pitää edetä letkeästi, henkilöhahmojen tulla eläviksi, teemojen nivoutua mukaan tarinaan, kielen hurmata ja kerronnan pysyä johdonmukaisena. Sanavalintoja on mietittävä välillä pitkäänkin, jolloin päivittäiseen tekstimäärätavoitteeseen on hankala päästä.

Viimeistään nyt unelma kaikkien aikojen taideteoksesta kärsii kovia kolauksia. Kun suurenmoisia ideoitaan kirjoittaa auki, sitä tajuaa etteivät ne ehkä toimikaan niin hyvin käytännössä. On tehtävä kompromisseja, jotka saavat mantelitumakkeet itkemään verta. Eikä lopputulos ole ikinä sellainen kuin ensimmäisten sekuntien unenomaisissa kuvitelmissa.

Toisen romaanini Harmegiddon raakakirjoittamiseen meni reilu vuosi. Ensimmäiset sanat ilmestyivät tietokoneen ruudulle maaliskuussa 2015 ja viimeinen luku sai muotonsa toukokuussa 2016. Loppurutistus oli tiukka, sillä lähdin Kreikan-matkalle viisi minuuttia sen jälkeen kun olin kirjoittanut viimeisen pisteen. Passikin meinasi siinä hötäkässä unohtua.

Kun raakakäsikirjoitus on valmis, kirjailija voi juhlistaa saavutustaan ruisleivällä ja lasillisella marjamehua. Nyt on kasassa jo romaanin verran tekstiä, usein enemmänkin. Tässä välissä kannattaakin juhlia, koska kovimmat koitokset ovat edessä.

Kirjailijan juhla-ateria

 

Romaanin syntyvaihe #4. Hajottaminen.

Jos kustantamon ihmiset ovat tyytyväisiä käsikirjoitukseen, sen aihe on viimeisimpien tietojen mukaan myyvää sorttia, taloudellinen tilanne sallii ja kustannusohjelmaan mahtuu, saatetaan tehdä kustannussopimus. Käsikirjoitus survotaan lihamyllyyn, hajotetaan ohuiksi suikaleiksi ja kootaan uudelleen.

Kustannustoimittaja on tärkein henkilö kirjailijan ja kustantamon välillä, kirjallisuuden tuottamisen ammattilainen. Hän näkee tekstin kriittisen lukijan silmin, sellaisena kuin se on, ja yrittää kertoa näkemänsä kirjailijalle mahdollisimman lempeästi.

Punakynäilyä
Jos kirjailija yrittää itse kustannustoimittaa tekstiään täydelliseksi, hän syöksyy itsekritiikin spiraalia alas hävityksen syvyyteen. – Yllä näkyvä tekstinpätkä kuuluu vuosia sitten kyhäämääni käsikirjoitukseen, joka vilisee anakronismeja ja huolimatonta kieltä.

Käsikirjoituskimpaletta nuijitaan monilta suunnilta, testataan eri ratkaisuja, väännellään lauseita ja hinkataan sanamuotoja. Joskus tehdään isoja muutoksia rakenteeseen, toisinaan mennään pienemmillä muokkauksilla ja kielenhuollolla. Ja taas pitää tehdä hirveät määrät kompromisseja. Kirjailija tajuaa, miten kauas alkuperäisestä ideasta on eksytty, ja alkaa jo henkisesti valmistautua seuraavaan romaaniprojektiin. Jospa seuraavalla kerralla romaani siirtyisi hänen aivoistaan kirjan sivuille kirkkaana ja kauniina.

 

Romaanin syntyvaihe #5. Häiriköinti.

Mikä onkaan riemukkaampaa kuin saada oma kirja tuoreena painosta? Sitä voi käännellä käsissään, haistella, maistella ja käyttää tukena keittiön keikkuvan pöydänjalan alla. Kirjailijan puskettua kirjaa ulos aivoistaan pitkään, usein vuosikausia, tekisi mieli jo hypätä seuraaviin projekteihin. Mutta ihan vielä ei ole valmista.

Markkinointi on tärkeä osa kirjan varhaisvaiheita. Lapsi on synnytetty, nyt se pitää vielä saada myytyä. Jos kirja ei myy, seuraavan julkaiseminen saattaa olla entistä nihkeämpää. Supistuva kirja-ala on Suomessa verisen kamppailun kenttä, ja ratkaisut alan ongelmiin ovat vielä vähän hakusessa.

Usein vaikuttaa siltä, että parasta markkinointia ovat häiriköinti, provosointi ja kovaa huutaminen. Se, joka osaa parhaiten pitää melua itsestään, saa itsensä näkyviin riippumatta työn laadusta. Henkilöä korostetaan ja työn tulos unohtuu. Tämä ei koske ainoastaan kirja-alaa vaan melkeinpä mitä tahansa nykyelämän osa-aluetta. En tiedä, ovatko asiat olleet ennen eri tavalla, mutta haluaisin uskoa että ovat.

Kaltaiselleni hiljaiselle hissukalle markkinointi tuottaa haasteita. Osaan kyllä esiintyä kirjallisuustapahtumissa, puhun mielestäni ihan hyvin lehtihaastatteluissa eikä minulla ole lavakammoa. Mutta on ollut vaikeaa kerjätä huomiota oma-aloitteisesti. Informaatioyhteiskunta on niin täynnä melua, että kaivataanko sinne vielä yhtä aloittelevaa romaanikirjailijaa möykkäämään? Vähäeleinen, asioita pohtiva ilmaisutapa tuntuu minulle luontevammalta kuin henkilökeskeinen brändin rakentaminen. Ehkä molempia kuitenkin tarvitaan.

Mainokset

Millaista on kirjoittaa romaania?

Kesä meni taas niin että vilahti. Hiirenkorvat heiluivat, omena kukki, lehdet vihersivät ensin vaaleina, sitten tummempina, marjat ilmestyivät pensaisiin ja omenat puihin. Sadetta tuli viikosta toiseen enemmän kuin tarpeeksi.

En voi väittää, että kesä olisi omalla kohdallani ollut poikkeuksellisen ansiokas. Kirjoittamisrintamalla ei tapahtunut paljonkaan mainitsemisen arvoista. Annoin yhden lehtihaastattelun, tein taustatutkimusta seuraavaan romaaniin, kirjoitin muutaman luvun ja suunnittelin tulevia kirjoitusprojekteja.

Romaanin kirjoittaminen on hidasta puuhaa. Ensin imetään tietoa eri lähteistä, rakennetaan maailma ja luonnostellaan tarinan lähtökohdat. Sitten puurretaan raakakäsikirjoitus kasaan lause lauseelta ja luku luvulta. Lopuksi hakataan käsikirjoitus moneen kertaan uusiksi, kunnes se kelpaa julkaistavaksi. Näin siis ainakin minun kirjoittamiseni; joku toinen saattaa väsätä romaaninsa nopeammin ja vaivattomammin.

Hitaus on harmillista. Kirjoitusideoita hyökkää kimppuun joka suunnasta, mutta niistä vain promillen murto-osa voi päästä kirjaksi asti. Vaatii paljon tahdonvoimaa työntää ylimääräiset ideat aivojen takahuoneeseen ja keskittyä siihen yhteen, joka kulloinkin on työn alla.

Tällä hetkellä kolme tai neljä kirjoitusprojektiani vaikuttaa sellaisilta, että niistä tulee vielä kirjoja. Historiallisia romaaneja ilmestynee ainakin yksi. Sen jälkeen saatan eksyä johonkin toiseen genreen, mutta historiallinen näkökulma ei unohdu. Psykologinen trilleri ja tulevaisuudenkuvaromaani koputtelevat takahuoneen ovea. Toisinaan ne suorastaan ryskyttävät. Yritän sulkea korvani niiden vaatimuksilta vielä joksikin aikaa.

Tunnen velvollisuutta tarinoitani kohtaan. Ne seisovat rivissä, osoittavat minua sormella ja odottavat vuoroaan. Ne vaativat päästä pian ulos. Iloitsen, kun saan auttaa tarinani vähä vähältä vapauteen.

Kirjan ylösnousemus

Kirjan, kirjallisuuden ja romaanin kuolemasta on puhuttu pitkään. Keskustelu on vanha ja väsynyt, eikä sitä ole syytä toistaa tässä kovinkaan tarkasti.

Aluksi kirjan kuolemasta puhuivat akateemikot, mutta 2000-luvulla yhä enemmän myös toimittajat. Lehdissä ilmestyy aina silloin tällöin juttuja siitä, kuinka internet ja nopea viihde ajavat kirjallisuuden entistä ahtaammalle. Kvartaalitalouden pyörteissä kirjan elinkaari supistuu supistumistaan, kunnes elämää ei enää ole.

Hiljalleen lukijatkin havahtuvat omaan harvinaisuuteensa. He huomaavat olevansa niiden outojen joukossa, jotka yhä (ainakin toisinaan) voittavat älypuhelinten, kissavideoiden ja Netflixin houkutukset. On vaikeaa tarttua ajatustyötä vaativaan, hitaasti tajuntaan uppoavaan kirjaan, jos vaihtoehtona on nopeasti palkitseva Facebookin uutisvirta.

Uudet viestintävälineet eivät kuitenkaan ole kirjallisuudelle pelkkä uhka. Ne voivat myös tarjota uusia ulottuvuuksia tarinankerronnalle. Kuka sanoo, että kirjan pitäisi olla sivuja kansien välissä?

 

E-kirjojen ongelma

Suomessa e-kirjabisnes ei ole vielä lähtenyt lentoon samalla tavalla kuin esimerkiksi Pohjois-Amerikassa. On vaikea ennustaa, nousevatko e-kirjat painettujen kirjojen syrjäyttäjiksi. Painetussa sanassa on oma viehätyksensä: kirja on mukava ottaa käteen, paperi ei hohda ärsyttävää valoa, sivut kahisevat ja painomusteella on oma tuoksunsa.

Mielestäni e-kirjojen ongelma on, että ne kopioivat olemassa olevaa, painetuista kirjoista tuttua tarinankerronnan tapaa. Painettu romaani kertoo romaanin tarinan paremmin kuin e-romaani. Kirjojen kirjoittamisen ja tuottamisen tavat ovat muuttuneet ennenkin, ja aina myös tarinankerronta on uudistunut.Kirjoja

Ei taida olla sattumaa, että Raamatun, Iliaan ja Odysseian syntyvaiheet ajoittuvat vuosisadoille, joiden aikana aakkoskirjoitus levisi Välimeren alueella. Samoin ei liene sattumaa, että moderni romaani syntyi kirjapainotaidon yleistyessä.

Millaisia kehityskulkuja seuraa kertomusten siirtymisestä internetiin?

 

Viewing & reading

Tietokoneen tai puhelimen ruudulta lukeminen eroaa painetun tekstin lukemisesta. Verkkotekstien kohdalla tehdään usein ero viewing-lukemisen ja perinteisen reading-lukemisen välille. Viewing suuntautuu lyhyihin tekstipurskeisiin, hyperlinkkien yhdistämiin rihmastoihin ja muuttuviin verkkoympäristöihin. Reading edustaa erilaista ajattelutapaa, suoraviivaista matkaa kohti syvempää ymmärrystä. Molemmilla lukutavoilla on varmaankin paikkansa tulevaisuudessa.

Jotkin reading-lukemisen muodot tulevat kuitenkin heikkenemään. Samanlaisia, uudesta teknologiasta johtuvia muutoksia on nähty ennenkin. Kun aakkoskirjoitus syrjäytti nuolenpääkirjaimet, babylonialainen viisauskirjallisuus taantui ja osittain unohtui. Kirjapainotaito puolestaan merkitsi ritariromaanin syrjäytymistä vivahteikkaampien kertomusten tieltä.

 

Ylösnousemus

Espen Aarseth kirjoitti vuonna 1997 uraauurtavan opuksensa Cybertext: Perspectives on Ergodic Literature. Kirja luotaa kertomuksen mahdollisuuksia teknologian kehittyessä. Aarseth visioi 576 erilaista mediapositiota eli tekstityyppiä, joista perinteinen painettu kertomakirjallisuus kuuluu yhteen. Kaikki Aarsethin hahmottelemat kertomustyypit eivät ole vielä nykyteknologialla mahdollisia, mutta suuri osa on. Mahdollisuuksia kertomuksen kehittymiselle on siis vaikka millä mitalla.

Vaikka jotkin painettuun kirjaan liittyvät muodot saattavat kadota (ehkä kymmenen, ehkä sadan, ehkä vasta monen sadan vuoden päästä), kirja ei kuole lopullisesti. Kirja tuotteena muuttaa muotoaan, tarinankerronta jatkaa olemassaoloaan ja uudet kirjallisuuden muodot nousevat vanhojen tuhkasta.

 


 

Katso myös:

Niniven taistelu (verkkopienoisromaani)

Kybertekstin siniset meret (proseminaarityö)

 

Suomalaisia kirja-alan uudistajia:

Kustannusyhtiö Kirjalabyrintti

Mahdollisen Kirjallisuuden Seura

 

30-vuotisajatuksia

Täytin viime viikolla 30 vuotta. Nyt on asiaankuuluvaa potea pientä ikäkriisiä. Tai ainakin pohtia, mihin kaikki ne vuodet menivät.

Fysiikasta ja matematiikasta kiinnostuneet kaverini muistavat usein mainita, että kuuluisat fyysikot ja matemaatikot tekevät suuret keksintönsä yllättävän nuorina. Kyseisten tieteiden kirkkaimmat tähdet syttyvät lähes poikkeuksetta ennen 30 vuoden ikää.

Yksi tunnetuimmista esimerkeistä on Albert Einstein. Hän julkaisi vuonna 1905 artikkelinsa valosähköisestä ilmiöstä, Brownin liikkeestä, erityisestä suhteellisuusteoriasta ja massan ja energian ekvivalenssista – kaikki 26 vuoden iässä. Einstein mullisti yhden nuoruusvuotensa aikana koko modernin fysiikan.

Daniel Kehlmannin romaani Maailman mittaajat kuvaa matemaatikko Carl Friedrich Gaussin elämänvaiheita. Lapsuudessaan Gauss nöyryyttää opettajiaan, keksii laskukaavoja, joista aikakauden oppineimmat tiedemiehet eivät osaa edes uneksia, ja ihmettelee miksi kaikki muut ajattelevat niin jähmeästi. Mutta nerokin alkaa 30 vuoden lähestyessä huomata, ettei järki enää juokse samalla tavalla kuin ennen.

Seuraavasta taulukosta näkyy, minkä ikäisinä kuuluisat fyysikot ja matemaatikot ovat tehneet merkittävimmät löytönsä:

10 merkittävää 1800–1900-luvuilla vaikuttanutta fyysikkoa ja matemaatikkoa

Taulukkoa tutkittaessa kannattaa ottaa huomioon pari seikkaa. Fanitan fysiikkaa ja matematiikkaa, mutta rehellisesti sanottuna ymmärrän niitä aika vähän. Siksi merkittävimpien löytöjen arvioimisessa saattaa olla pieniä hairahduksia.

Toisekseen valitsemani tieteilijät ovat John Nashia lukuun ottamatta kuolleet 1800–1900-luvuilla, jolloin kuoltiin keskimäärin nuorempina kuin nykyään. Länsimaissa syntymähetken elinajanodote heilui 1800-luvun ajan 40 vuoden hujakoilla ja kääntyi sitten 1900-luvulla nopeaan kasvuun.

Seuraava kaavio havainnollistaa kunkin tieteentekijän elämänvaiheita:

Fyysikot ja matemaatikot

Fysiikan ja matematiikan jättiläiset ovat kokeneet uransa huipun nuorina ja eläneet sen jälkeen suhteellisen pitkän elämän. Heidän kukoistuskautensa ajoittuu pääsääntöisesti 20 ja 30 ikävuoden väliin.

 

On mielenkiintoista verrata fyysikoiden ja matemaatikoiden saavutuksia kirjailijoiden uran etenemiseen. Seuraava taulukko kertoo, minkä ikäisiä arvostamani kaunokirjailijat ovat olleet uransa merkkipaaluja saavuttaessaan. Valitsin näiksi merkkipaaluiksi kunkin kirjailijan esikoisteoksen ja (oman arvioni mukaan) merkittävimmän teoksen.

10 merkittävää 1800–1900-luvuilla vaikuttanutta kirjailijaa

Keskimääräinen kirjailijasuuruus on saanut esikoisteoksensa julki hieman yli 30-vuotiaana ja julkaissut merkittävimmän teoksensa 40 ikävuoden jälkeen.

Vaihtelua löytyy enemmän kuin fyysikoiden ja matemaatikoiden kohdalla. Fjodor Dostojevski ja Ernest Hemingway saivat ensimmäiset kaunokirjalliset teoksensa valmiiksi 24-vuotiaina, Umberto Eco kaksi kertaa niin vanhana. Hemingway ehti kirjoittaa kirjoja 29 vuotta ennen merkittävimmän teoksen ilmestymistä; Emily Brontë julkaisi parhaan ja ainoan romaaninsa 29-vuotiaana.

Seuraavassa kaaviossa selvitetään kirjailijoiden elämänvaiheita:

Kirjailijat

Taas on hyvä huomata, että kyse on 1800- ja 1900-luvuilla eläneistä ihmisistä. Valitut esimerkkikirjailijat elivät keskimäärin lyhyemmän elämän kuin valitut fyysikot ja matemaatikot. Tämän vuoksi on mielekkäämpää verrata kirjailijoiden saavutuksia heidän omaan ikäänsä kuin nykypäivän elinajanodotteisiin tai fyysikoiden ja matemaatikoiden ikään.

Seuraavat kaaviot osoittavat, miten tieteentekijöiden ja kirjailijoiden elämät ovat keskimäärin jakautuneet. Prosentit tarkoittavat elämänvaiheen osuutta tieteilijän tai taiteilijan koko elämästä.

Elämänkaaret

Keskimääräisellä huippufyysikolla näyttäisi olevan suhteellisen vähän aikaa kehittää taitoaan, kun taas kirjailijan ura saattaa kestää pitkään ennen suurimpia saavutuksia. Pelkkä esikoisteoksen kypsyttely voi viedä runsaasti aikaa, jopa puolet elämästä tai enemmänkin.

Siinä missä esimerkkitieteilijä elää yli puolet elämästään urahuippunsa jälkeen, esimerkkikirjailijalla on siinä vaiheessa alle neljännes jäljellä.

Fysiikan ja matematiikan suuret keksinnöt näyttävät vaativan nuoren älyn säkenöintiä. Kirjojen kirjoittamisessa tarvitaan usein hitaampaa ajattelua, suurta tietomäärää monilta aloilta ja elämänkokemusta, jota tulee vain vuosien karttuessa. Siksi merkittävät kirjailijat ovat yltäneet suurimpiin saavutuksiinsa keskimäärin vanhempina kuin merkittävät fyysikot ja matemaatikot.

 

Taulukoiden ja kaavakuvien tuijottelu kertoo ehkä enemmän tilastojen kokoajasta kuin objektiivisesta todellisuudesta. Tilastot antavat kuitenkin toivoa siitä, että parhaat vaiheet ovat vasta tuloillaan. Olen julkaissut ensimmäiset romaanini melko nuorena, ja edessä on toivottavasti monia armorikkaita vuosia.

 

 

Kirjoittamisesta ja asteroideista

Varoitus: Tässä artikkelissa kirjoittaja eksyy hitaan ajattelun ja laumamielen kautta ulkoavaruuteen. Lukijan vastuulle jää löytää sieltä pois.

 

Veljeni ja kälyni antoivat minulle lahjaksi Daniel Kahnemanin kirjan Thinking, Fast and Slow. Kahnemanin mukaan ihmisen ajattelua hallitsee kaksi systeemiä, nopean ajattelun ohjaama systeemi 1 ja hitaampaan ajatteluun perustuva systeemi 2. Molemmille ajattelutavoille on paikkansa ja aikansa: nopeaa, yksinkertaistavaa ja yleistävää ajattelua tarvitaan pikaisiin päätöksiin (mitä teen ruoaksi, mitä reittiä kävelen kauppaan, väistänkö autoa joka ajaa minua päin), kun taas hidas, analysoiva ja järkevä ajattelu on tarpeellista, kun päätetään isommista asioista (vaikkapa asunnon hankkimisesta, työpaikan vastaanottamisesta tai oman olemassaolon perustelemisesta).

Itse olen hidas ajattelija, en nopea. Joudun puntaroimaan pieniäkin päätöksiä enkä osaa reagoida ympäristöön nopeasti. Ajattelun hitaus on harmillista aikana, joka vaatii säkenöivää nopeutta.

Parhaiten hitauden huomaa kanssakäynnissä ihmisten kanssa. Nopeasti etenevä keskustelu suuressa joukossa on minulle vaikeaa. Sanavalintani saattavat olla tahattoman jyrkkiä, vaikka ne olisi tarkoitettu itseironisiksi, ja monet luulevat minun olevan tosissani vaikken olisi. Kahdenkeskinen, hitaampi keskustelu tuntuu luontevammalta tavalta kommunikoida.

Kirjoittaminen on parhaimmillaan kahdenkeskistä keskustelua. Kirjoittaja puhuu tekstin kautta ja lukija vastaa tulkinnallaan. Toki puhumisen välitön palaute puuttuu kirjoittamisesta ja lukemisesta. Niin puhe kuin kirjoitus ovat vajavaisia keinoja saada kosketuspintaa kahden ihmisen välille. Mutta siihen asti että Neuralink tai Alphabet keksii laumamielen, täytyy tyytyä nykyisiin kommunikaatioteknologioihin: tekstiin, puheeseen ja keholliseen viestintään.

Tekstien välittäminen, niiden tuottaminen ja lukeminen on ehkä lähimpänä laumamieltä, koko ihmiskunnan jakamaa todellisuutta. Tekstejä on kirjoitettu viidentuhannen vuoden ajan, ja ne ovat usein säilyneet tuhansia vuosia. Kirjoittajat ovat aina nousseet aiempien kirjoittajien olkapäille, jokainen teos nojaa kirjalliseen perinteeseen ja jokainen kirjoitettu ajatus perustuu aiempiin ajatuksiin. Tekstien lajit ovat kehittyneet uusiin, joskus yllättäviinkin suuntiin, sopeutuneet ympäristöönsä ja jalostuneet miljoonien kirjoittajien joukkoälyn myllyssä.

eso0718a

Kirjoittaja voi kuvitella olevansa asteroidi, kivenkappale avaruuden tyhjiössä. Hän ei itsessään ole kovin merkittävä: hänellä ei yksinään ole päämäärää, hän ei loista omaa valoa, hän vain leijuu muiden asteroidien joukossa. Mutta joskus tyhjyydessä harhaileva kivenpala löytää planeetan ja alkaa kiertää sitä. Merkityksettömästä kivestä tulee kuu, joka heijastaa auringon valoa emäplaneetalleen.

Kirjoittaja istuu hiljaa joukossa ja kuuntelee muita. Kun hän on kuullut tarpeeksi, hän rakentaa viestinsä ja välittää sen eteenpäin. Kirjoittaminen on ennen kaikkea välittämistä; kirjoittajan täytyy välittää sekä lukijalle että lukijasta, sekä tekstiä että tekstistä. Hän ei välitä eteenpäin omaa vaan yhteistä, eikä hän ole luoja vaan kanavoija. Hänen ideansa eivät tule omista aivoista vaan jostain hermoverkkojen tuolta puolen, jaetusta todellisuudesta.

Kertomuksen idea on kirjoittajan päässä aluksi suurenmoinen, ahaa-elämys joka vaatii päästä julki. Mutta mitä pidemmälle ideaa kirjoittaa auki, sitä vähemmän se muistuttaa itseään, eikä se koskaan toteudu sellaisena kuin sen haluaisi toteutuvan. Teksti ei näytä edes kirjoittajan omissa silmissä siltä miltä sen pitäisi. Silti täytyy yrittää olla uskollinen idealle, tuoda se julki mahdollisimman totena, vaikka totuus katoaa sana sanalta.

Palaan siihen, mistä kertomukset tulevat, vielä myöhemmin tässä blogissa.

 

Artikkelikuva on Daniel Kahnemanin teoksen Thinking, Fast and Slow kannesta.

Asteroidin kuva on ESO:n arkistosta, alkuperäinen kuva löytyy täältä: http://www.eso.org/public/images/eso0718a/