Kirjoittamisesta ja asteroideista

Varoitus: Tässä artikkelissa kirjoittaja eksyy hitaan ajattelun ja laumamielen kautta ulkoavaruuteen. Lukijan vastuulle jää löytää sieltä pois.

 

Veljeni ja kälyni antoivat minulle lahjaksi Daniel Kahnemanin kirjan Thinking, Fast and Slow. Kahnemanin mukaan ihmisen ajattelua hallitsee kaksi systeemiä, nopean ajattelun ohjaama systeemi 1 ja hitaampaan ajatteluun perustuva systeemi 2. Molemmille ajattelutavoille on paikkansa ja aikansa: nopeaa, yksinkertaistavaa ja yleistävää ajattelua tarvitaan pikaisiin päätöksiin (mitä teen ruoaksi, mitä reittiä kävelen kauppaan, väistänkö autoa joka ajaa minua päin), kun taas hidas, analysoiva ja järkevä ajattelu on tarpeellista, kun päätetään isommista asioista (vaikkapa asunnon hankkimisesta, työpaikan vastaanottamisesta tai oman olemassaolon perustelemisesta).

Itse olen hidas ajattelija, en nopea. Joudun puntaroimaan pieniäkin päätöksiä enkä osaa reagoida ympäristöön nopeasti. Ajattelun hitaus on harmillista aikana, joka vaatii säkenöivää nopeutta.

Parhaiten hitauden huomaa kanssakäynnissä ihmisten kanssa. Nopeasti etenevä keskustelu suuressa joukossa on minulle vaikeaa. Sanavalintani saattavat olla tahattoman jyrkkiä, vaikka ne olisi tarkoitettu itseironisiksi, ja monet luulevat minun olevan tosissani vaikken olisi. Kahdenkeskinen, hitaampi keskustelu tuntuu luontevammalta tavalta kommunikoida.

Kirjoittaminen on parhaimmillaan kahdenkeskistä keskustelua. Kirjoittaja puhuu tekstin kautta ja lukija vastaa tulkinnallaan. Toki puhumisen välitön palaute puuttuu kirjoittamisesta ja lukemisesta. Niin puhe kuin kirjoitus ovat vajavaisia keinoja saada kosketuspintaa kahden ihmisen välille. Mutta siihen asti että Neuralink tai Alphabet keksii laumamielen, täytyy tyytyä nykyisiin kommunikaatioteknologioihin: tekstiin, puheeseen ja keholliseen viestintään.

Tekstien välittäminen, niiden tuottaminen ja lukeminen on ehkä lähimpänä laumamieltä, koko ihmiskunnan jakamaa todellisuutta. Tekstejä on kirjoitettu viidentuhannen vuoden ajan, ja ne ovat usein säilyneet tuhansia vuosia. Kirjoittajat ovat aina nousseet aiempien kirjoittajien olkapäille, jokainen teos nojaa kirjalliseen perinteeseen ja jokainen kirjoitettu ajatus perustuu aiempiin ajatuksiin. Tekstien lajit ovat kehittyneet uusiin, joskus yllättäviinkin suuntiin, sopeutuneet ympäristöönsä ja jalostuneet miljoonien kirjoittajien joukkoälyn myllyssä.

Kirjoittaja voi kuvitella olevansa asteroidi, kivenkappale avaruuden tyhjiössä. Hän ei itsessään ole kovin merkittävä: hänellä ei yksinään ole päämäärää, hän ei loista omaa valoa, hän vain leijuu muiden asteroidien joukossa. Mutta joskus tyhjyydessä harhaileva kivenpala löytää planeetan ja alkaa kiertää sitä. Merkityksettömästä kivestä tulee kuu, joka heijastaa auringon valoa emäplaneetalleen.

Kirjoittaja istuu hiljaa joukossa ja kuuntelee muita. Kun hän on kuullut tarpeeksi, hän rakentaa viestinsä ja välittää sen eteenpäin. Kirjoittaminen on ennen kaikkea välittämistä; kirjoittajan täytyy välittää sekä lukijalle että lukijasta, sekä tekstiä että tekstistä. Hän ei välitä eteenpäin omaa vaan yhteistä, eikä hän ole luoja vaan kanavoija. Hänen ideansa eivät tule omista aivoista vaan jostain hermoverkkojen tuolta puolen, jaetusta todellisuudesta.

Kertomuksen idea on kirjoittajan päässä aluksi suurenmoinen, ahaa-elämys joka vaatii päästä julki. Mutta mitä pidemmälle ideaa kirjoittaa auki, sitä vähemmän se muistuttaa itseään, eikä se koskaan toteudu sellaisena kuin sen haluaisi toteutuvan. Teksti ei näytä edes kirjoittajan omissa silmissä siltä miltä sen pitäisi. Silti täytyy yrittää olla uskollinen idealle, tuoda se julki mahdollisimman totena, vaikka totuus katoaa sana sanalta.

Palaan siihen, mistä kertomukset tulevat, vielä myöhemmin tässä blogissa.

 

Artikkelikuva on Daniel Kahnemanin teoksen Thinking, Fast and Slow kannesta.

Asteroidin kuva on ESO:n arkistosta, alkuperäinen kuva löytyy täältä: http://www.eso.org/public/images/eso0718a/